Nuoren polven on vaikea käsittää, miksi keskinäisiin taisteluihin oli yleensäkin jouduttu.Vaikea sitä on itsekin ymmärtää.
Kukin osapuoli pelaa käsissään olevilla "nappuloilla" ja päätökset tehdään aina saatavilla olevan tiedon perusteella.Punaisella puolella nappuloina olivat yhteiskunnallisen kehityksen seisahtuminen tsaarivallan oloissa, sosialististen aatteiden nopea läpimurto sekä lakko-, ym. joukkovoiman käyttö. Vallankumoukset emämaassa ja näkyvä, politikoiva venäläinen sotaväki Suomessa olivat yksi valttikortti. Näillä "nappuloilla" pelaava osapuoli koki syksyn vaaleissa häviön, mutta sai yleislakon avulla tärkeimmät vaatimuksensa läpi. Täydellisen itsenäisyyden järjestelyt näyttivät kuitenkin jäävän oikeistohallituksen tehtäväksi.
Vallankumous Suomessa oli kiistatta järkevä Leninin hallituksen kannalta. Suomi jäisi turvalliseksi Pietarin tukialueeksi. "Lokakuun miehillä" oli ammattitaitoa. Toverit Smilga, Dybenko, Rahjat, ym. pystyivät lobbaamaan tehokkaasti. Aseita luvattiin ja bolsevikkisotilaiden ja venäläisen mahtavan sotakoneiston tuki yleensäkin olisi punaisten käytössä. Näillä tiedoilla voitto olisi varma.
Kapina aloitettiin, vaikka kunnollisia suunnitelmia ei ollut. Operoitiin ns. luutnanttitasolla. Bolsevikit auttoivat mm. Tampereelta suunnatuissa liikkeissä ja osin myös Itä-Suomessa, mutta avun määrä oli pettymys. Lenin itsekin pettyi suuresti, kun vallankumous Saksan armeijassa antoi odottaa itseään. Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa laskelmat pettivät tästä syystä ja Saksa sai vapaat kädet Baltiassa. Pitääkseen vallan Pietarissa Lenin suostui Saksan saneluun myös Suomen osalta. Itämeren laivasto ja armeija vedettäisiin kokonaan pois Suomesta.
Kun pojat tanssivat tyttöjen kanssa Tampellan Juhlatalolla, kuului venäläisten tykkien jyske Lempäälästä.Apua oli tulossa punaisille. Lenin oli kuitenkin juuri kieltänyt 2000 sotilaan lähettämisen paikalle avuksi. Ja tytöt eivät tietäneet, että Saksan Itämeren divisioona teki juuri maihinnousua Hankoon.
Sitä eivät tietäneet muutkaan punaiset. Tietoa saksalaisista ja Tampereen romahduksesta ei levitetty. Sota jatkui ja jatkui. Apua odoteltiin yhä. Olihan maailmanvallankumous ovella.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Tampereen puolustus uinahti
Edwin Lintulan sotaraportti päättyi Messukylään. Hallituksen joukkojen hätäisesti suoritettu hyökkäys Kalevankankaalla oli tyrehtynyt kiirastorstaina Kalevankankaalla punaisten kuularuiskutuleen. Taukoa kesti seuraavan viikon alkuun saakka. Keuruulainen komppania päätyi tänä aikana majoitukseen Lapinniemen tehtaalle. Mitä nyt?
1. maailmansodan aikainen sotatekniikan kehitys oli johtanut siihen, että puolustus oli vahvoilla ja hyökkääjät menettivät suunnattomasti elävää voimaa. Tampere oli ollut venäläisten varuskuntakaupunki ja siellä oli aseita, ammuksia ja kalustoa aina välonheittimiä myöten. Asiantuntemusta riitti. Linnoitettuihin asemiin ja kivitalojen kellareihin sijoitetut konekiväärit olivat tehokas väline.
Lieneekö rohkeata olettaa, että Mannerheimin ratsuväkikoulutus ja -kokemus eivät myöskään vastanneet täysin edessä olevan tehtävän vaatimuksia.
Uuden hyökkäyssuunnitelman sai laadittavakseen saksalainen eversti Ausfeldt. Hänellä oli tiedot aiemmin suoritetusta L:n kaupungin valtauksesta länsirintamalla. Hyökkäys piti suorittaa pimeässä, valkoiset käsivarsinauhat ymmärrettiin poistaa, joka aiheuttikin sopivasti sekaannusta. Tunnuksena oli kuusenoksa lakissa. Hyökkäys alkoi 3. 4. 1918 klo 3.00. lyhyen tykistövalmistelun jälkeen. Kaikilla komppanioilla oli kaupungin sisällä oma valtauskohteensa. Keuruulaisilla se oli ns. Tuomisen kivimuuri Johanneksen kirkon vieressä. Sinne oli juostava pimeässä mieluiten ampumatta lainkaan.
Malmbergin johtama rykmentti, 2000-3000 miestä, koottiin nelijonoon pohjoiseen Lapinniemen tehtaan alueella. Kello 3.00 se lähti liikkeelle. Jonon kärkimiehellä, ltn. Eljas Erkolla, oli vastuullinen tehtävä reitinvalintaa ja vauhdinpitoa myöten. Hän onnistui tehtävässään niin hyvin, että tästäkin voisi tehdä elokuvan. Rykmentti kahlasi lumihangessa huomaamatta Armon- ja Osmonkallion ja Tampellan mäellä olevien kuularuiskupesäkkeiden välisestä aukosta läpi ja hajaantui Kyttälän ja Tammelan kaupunginosiin annettujen tehtäviensä mukaisesti. Tämän sotaliikkeen onnistuttua hallituksen joukot pystyivät tuhoamaan myös asutusaleiden ulkorajoille sijoitetut puolustuslinjat takaapäin. Lähes puolet Tamperetta romahti yön pimeydessä eli linnoitettu, johdon määräysvallassa oleva kaupunki muuttui hajanaiseksi taistelukentäksi.
Kaupungin itäreunalla ainoastaan yksi komppania (Melin) pääsi yöllä huomaamatta läpi onnistuen valtaamaan Finlaysonin alueella olevan Näsinlinnan,josta poistui 1vrk:n kuluttua (vrt. tekeillä oleva elokuva).
Lähteiden mukaan keuruulaiset ja pihlajavetiset pääsivät tavoitteeseensa Johanneksen kirkon lähelle ensimmäisenä eli 3.15. (Suomen Vapaussodan historia). Hyvin juostu hangessa. Siinä taisteltiin pimeässä ehkä varttitunti, jonka aikana mm.pankinjoht. Ahoranta kaatui. Sitten siirryttiin Tampellan Juhlatalolle, jossa Vöyrin sotakoulun 4. komppania jo oli valtaustöissä. Sieltä saatiin 200-300 sotavankia ja jatkettiin Tampellan valtausta aina koskenrantaan asti. Näköyhteys Näsilinnaan ja Meliniin olikin sitten olemassa.
Tilanne rauhoittui yllättäen ja haastatellut antavat erittäin rauhallisen kuvan tapahtumista. Päähenkilömme Lauri A. kertoi, että pääsi tauolle jo aamun valjettua ja suunnisti uteliaana sukulaisensa Väinö K:n kanssa n. klo 5-6 Johanneksen kirkolle, jossa hämmästelivät väkimäärää. Tämä ei ollut kovin turvallista kuljeskelua, sillä venäläiset sijoittivat tykin ja kuularuiskuja mm. Itäisen kadun kulmaan ja ampuivat sillan yli pitkin Satakunnankatua. Myös kauppaopisto ja sähkölaitos lähellä kosken rantaa oli vielä yli puolenpäivän punaisten hallussa. Sala-ampujia oli myös siellä täällä.
Lauri A. kertoi myös, että "Pellavatehtaan juhlatalossa pidettiin tarjoilijatyttöjen kanssa jonkinlaisia tansseja. Tytöissä oli punaisia, jotka vihjailivat: odottakaa vain, kyllä sieltä ollaan tulossa. (Rahja Lempäälästä). Ei mene pitkään, kun lähdette täältä".
Ilta meni siis jo huvitoiminnan merkeissä, vaikka loppuosa Tampereesta sinnitteli vielä 3 päivää. Voi kuvitella, että Juhlatalo oli ollut punaisten aikanakin kulttuuritoimintojen keskus (niinkuin nykyäänkin Komediateatterin nimellä). Valkoiset jatkoivat samaa linjaa ja tämä antanee Romeo-Julia-fiktiolle raamit.
Siis keskinäistä vihaa, mutta myös vetovoimaa ja optimismia.
1. maailmansodan aikainen sotatekniikan kehitys oli johtanut siihen, että puolustus oli vahvoilla ja hyökkääjät menettivät suunnattomasti elävää voimaa. Tampere oli ollut venäläisten varuskuntakaupunki ja siellä oli aseita, ammuksia ja kalustoa aina välonheittimiä myöten. Asiantuntemusta riitti. Linnoitettuihin asemiin ja kivitalojen kellareihin sijoitetut konekiväärit olivat tehokas väline.
Lieneekö rohkeata olettaa, että Mannerheimin ratsuväkikoulutus ja -kokemus eivät myöskään vastanneet täysin edessä olevan tehtävän vaatimuksia.
Uuden hyökkäyssuunnitelman sai laadittavakseen saksalainen eversti Ausfeldt. Hänellä oli tiedot aiemmin suoritetusta L:n kaupungin valtauksesta länsirintamalla. Hyökkäys piti suorittaa pimeässä, valkoiset käsivarsinauhat ymmärrettiin poistaa, joka aiheuttikin sopivasti sekaannusta. Tunnuksena oli kuusenoksa lakissa. Hyökkäys alkoi 3. 4. 1918 klo 3.00. lyhyen tykistövalmistelun jälkeen. Kaikilla komppanioilla oli kaupungin sisällä oma valtauskohteensa. Keuruulaisilla se oli ns. Tuomisen kivimuuri Johanneksen kirkon vieressä. Sinne oli juostava pimeässä mieluiten ampumatta lainkaan.
Malmbergin johtama rykmentti, 2000-3000 miestä, koottiin nelijonoon pohjoiseen Lapinniemen tehtaan alueella. Kello 3.00 se lähti liikkeelle. Jonon kärkimiehellä, ltn. Eljas Erkolla, oli vastuullinen tehtävä reitinvalintaa ja vauhdinpitoa myöten. Hän onnistui tehtävässään niin hyvin, että tästäkin voisi tehdä elokuvan. Rykmentti kahlasi lumihangessa huomaamatta Armon- ja Osmonkallion ja Tampellan mäellä olevien kuularuiskupesäkkeiden välisestä aukosta läpi ja hajaantui Kyttälän ja Tammelan kaupunginosiin annettujen tehtäviensä mukaisesti. Tämän sotaliikkeen onnistuttua hallituksen joukot pystyivät tuhoamaan myös asutusaleiden ulkorajoille sijoitetut puolustuslinjat takaapäin. Lähes puolet Tamperetta romahti yön pimeydessä eli linnoitettu, johdon määräysvallassa oleva kaupunki muuttui hajanaiseksi taistelukentäksi.
Kaupungin itäreunalla ainoastaan yksi komppania (Melin) pääsi yöllä huomaamatta läpi onnistuen valtaamaan Finlaysonin alueella olevan Näsinlinnan,josta poistui 1vrk:n kuluttua (vrt. tekeillä oleva elokuva).
Lähteiden mukaan keuruulaiset ja pihlajavetiset pääsivät tavoitteeseensa Johanneksen kirkon lähelle ensimmäisenä eli 3.15. (Suomen Vapaussodan historia). Hyvin juostu hangessa. Siinä taisteltiin pimeässä ehkä varttitunti, jonka aikana mm.pankinjoht. Ahoranta kaatui. Sitten siirryttiin Tampellan Juhlatalolle, jossa Vöyrin sotakoulun 4. komppania jo oli valtaustöissä. Sieltä saatiin 200-300 sotavankia ja jatkettiin Tampellan valtausta aina koskenrantaan asti. Näköyhteys Näsilinnaan ja Meliniin olikin sitten olemassa.
Tilanne rauhoittui yllättäen ja haastatellut antavat erittäin rauhallisen kuvan tapahtumista. Päähenkilömme Lauri A. kertoi, että pääsi tauolle jo aamun valjettua ja suunnisti uteliaana sukulaisensa Väinö K:n kanssa n. klo 5-6 Johanneksen kirkolle, jossa hämmästelivät väkimäärää. Tämä ei ollut kovin turvallista kuljeskelua, sillä venäläiset sijoittivat tykin ja kuularuiskuja mm. Itäisen kadun kulmaan ja ampuivat sillan yli pitkin Satakunnankatua. Myös kauppaopisto ja sähkölaitos lähellä kosken rantaa oli vielä yli puolenpäivän punaisten hallussa. Sala-ampujia oli myös siellä täällä.
Lauri A. kertoi myös, että "Pellavatehtaan juhlatalossa pidettiin tarjoilijatyttöjen kanssa jonkinlaisia tansseja. Tytöissä oli punaisia, jotka vihjailivat: odottakaa vain, kyllä sieltä ollaan tulossa. (Rahja Lempäälästä). Ei mene pitkään, kun lähdette täältä".
Ilta meni siis jo huvitoiminnan merkeissä, vaikka loppuosa Tampereesta sinnitteli vielä 3 päivää. Voi kuvitella, että Juhlatalo oli ollut punaisten aikanakin kulttuuritoimintojen keskus (niinkuin nykyäänkin Komediateatterin nimellä). Valkoiset jatkoivat samaa linjaa ja tämä antanee Romeo-Julia-fiktiolle raamit.
Siis keskinäistä vihaa, mutta myös vetovoimaa ja optimismia.
torstai 14. heinäkuuta 2011
ROMEO JA JULIA
Suomalainen estetiikka käyttää ja suosii yleisesti ylivahvoja hahmoja, joiden vankka moraali perustuu nimenomaan vahvaan vakaumukseen. Vakaumus pohjautuu aina maailmanselitykseen, jossa on jouduttu oikomaan mutkat suoriksi. Palloa väitetään kuutioksi ja jotakin samaa niissä onkin. Jos käyttää omaa järkeään, huomaa kyllä, että erotkin ovat suuret.
Mutta kuitenkin "Uskon Sankareita" on mm. kirjallisuus ja elokuva täynnään. Halutaan luoda tyyppejä, jotka uhmaavat helppoja ratkaisuja, he voittavat hävitessäänkin, eivät tartu avautuviin mahdollisuuksiin toimeentulossa tai ihmissuhteissa ja opettavat samat periaatteet lapsilleenkin. Erityisen häpeällistä on oppia tehdyistä virheistä. Sankariyhteisö ei asennettaan muuta edes sadassa vuodessa. Tähän perustarinaan liitetään usein "yleisön pyynnöstä" nykymaailman muoti-ilmiöitä, seksuaalista väkivaltaa ja epänormaaliutta.
Keskustelin puhelimitse Paavo Joensalon kanssa. Tämmöistä ajatuksenkulkua emme halunneet seurata. Molemmilla puolilla oli riveissään nuoria. Shakespearen patentti tuntui sopivalta yleisratkaisuksi. Nuoret voivat aikansa ihmetellä, he voivat vielä oppia ja luoda uudet synteesit. Se on sankaruutta, ei päänsä lyöminen mäntyyn. Romeo-Julia-kuviossa vastapuolten nuoret tutustuvat toisiinsa ja vips- yksi sormen kosketus tekee tehtävänsä. Se on menoa sitten. Parivalinta oli semmoista jo keskiajalla. Shakespeare oli kyllä sen huomannut. Nykyajan tiede toteaa saman ilmiön arkisemmin. Erilaiset geenit turvaavat ihmissuvun jatkuvuutta.
Lauri A:n ja Helvi Sutisen tarinassa on kuitenkin muutakin takana. Se on yritys kuvata ensimmäistä vaatimatonta konsensusta jo riehuvan sodan keskellä. He eivät ole "suomalaisia sankareita" vaan uudentyyppisiä, harkitsevia ihmisiä. Jotensakin yhteneväisesti he näkevät, että piste olisi pantava valtataistelulle ja alettava töihin. Kaikki oli vasta alussa. Mutta sitten haaveilu katkaisiin. Ympäristö ei ollut kypsä.
Moni varmaan väittää, että tämä romanttinen touhotus on epärealistista fiktiota. Eihän Pentinkulmallakaan vietetty punaisten ja valkoisten häitä. On pakko sanoa, että häitä ei vietetty Vilppulan Vaiheessakaan. Tarinan viesti on siinä.
Mutta kuitenkin "Uskon Sankareita" on mm. kirjallisuus ja elokuva täynnään. Halutaan luoda tyyppejä, jotka uhmaavat helppoja ratkaisuja, he voittavat hävitessäänkin, eivät tartu avautuviin mahdollisuuksiin toimeentulossa tai ihmissuhteissa ja opettavat samat periaatteet lapsilleenkin. Erityisen häpeällistä on oppia tehdyistä virheistä. Sankariyhteisö ei asennettaan muuta edes sadassa vuodessa. Tähän perustarinaan liitetään usein "yleisön pyynnöstä" nykymaailman muoti-ilmiöitä, seksuaalista väkivaltaa ja epänormaaliutta.
Keskustelin puhelimitse Paavo Joensalon kanssa. Tämmöistä ajatuksenkulkua emme halunneet seurata. Molemmilla puolilla oli riveissään nuoria. Shakespearen patentti tuntui sopivalta yleisratkaisuksi. Nuoret voivat aikansa ihmetellä, he voivat vielä oppia ja luoda uudet synteesit. Se on sankaruutta, ei päänsä lyöminen mäntyyn. Romeo-Julia-kuviossa vastapuolten nuoret tutustuvat toisiinsa ja vips- yksi sormen kosketus tekee tehtävänsä. Se on menoa sitten. Parivalinta oli semmoista jo keskiajalla. Shakespeare oli kyllä sen huomannut. Nykyajan tiede toteaa saman ilmiön arkisemmin. Erilaiset geenit turvaavat ihmissuvun jatkuvuutta.
Lauri A:n ja Helvi Sutisen tarinassa on kuitenkin muutakin takana. Se on yritys kuvata ensimmäistä vaatimatonta konsensusta jo riehuvan sodan keskellä. He eivät ole "suomalaisia sankareita" vaan uudentyyppisiä, harkitsevia ihmisiä. Jotensakin yhteneväisesti he näkevät, että piste olisi pantava valtataistelulle ja alettava töihin. Kaikki oli vasta alussa. Mutta sitten haaveilu katkaisiin. Ympäristö ei ollut kypsä.
Moni varmaan väittää, että tämä romanttinen touhotus on epärealistista fiktiota. Eihän Pentinkulmallakaan vietetty punaisten ja valkoisten häitä. On pakko sanoa, että häitä ei vietetty Vilppulan Vaiheessakaan. Tarinan viesti on siinä.
tiistai 12. heinäkuuta 2011
PALUU MENNEESEEN
Kaikki 1. maailmansodan rintamamiehet ovat jo kuolleet, viimeiset jenkit ja skotit olivat kuollessaan kai 110 vuotiaita. Muistot kuitenkin voivat elää, jos ei aivan loputtomasti, niin ainakin vielä jonkun aikaa meidän, vapaussotaa seuranneen sukupolven keskuudessa.
Järjestin Keuruun Pohjoislahden nuorisoseuran talossa 7. 7. 2011 klo 17.00 ooppera-produktion esittelyn "kakkospolven vapaussotureille". Osanottajia oli noin 20, suuri osa 80-90 vuotiaita sekä myös Keuruun kaupungin kulttuuritoimiston edustaja. Tarkoituksena oli palauttaa mieliin sodan lähtökohtiin ja sen rintamatapahtumiin liittyviä yksityiskohtia. Esittelin librettoluonnoksen ja Paavo Joensalon Sotaorpokonsertin videotallennuksen (taulutelevisio + DVD-soitinjärjestely). Vastaanotto tuntui positiiviselta ja keskustelu oli vilkasta sekä asiasisällön että taiteellisen toteutuksen suhteen.
Se porukka oli itseasiassa naisvahvisteinen Nuorisoseuran pesäpallojoukkue, se oli sitä sukupolvea, joka oli raivannut pallokentänkin juoksuratoineen talon päädyssä humisevaan männikköön. Nyt oli pakko todeta, että männyt humisevat taas.
Eräs osanottaja oli ammatiltaankin muusikko ja mus.opettaja. Isänsä oli ollut intomielinen vapaustaistelija, joka haavoittui sittemmin vakavasti etelä-Viron kuumissa otteluissa. Agronomi sekä käsityöopettaja nauttivat virkaeläkettään kotitilallaan ja monet muut olivat tilanpidon vastuusta irtaantuneita maanviljelijöitä asustaen kirkonkylässä. Itseni osoite on ollut siellä ja täällä.
Kun ei ollut TV:tä ja kulkupelitkin olivat huonot, oli yhteisöllisyys aikanaan tiivistä. Joka kylällä lauloi omat "Katri-Helenansa" ja kulkumies "Tauno Palo" kiipesi joka kevät tukkijoelta kaupalle ostamaan pilsneriä ja makkaraa. Toki muisteltiin "kylän Suurta Poikaa", Taavi Tainiota, jonka perhe oli asunut Kallio-Mannilan Syrjälässä ja muuttanut sitten torppariksi Hoskarin takametsiin. Varttunut Taavi Tainio oli SDP:n suuri guru Forssan kokouksessa 1902, mutta ei kuitenkaan jatkossa punakaartin miehiä. Sittemmin oli lyöty kiilaa luokkasopuun Keuruullakin, mutta agrokulttuurissa pidettiin kumminkin yllättävän tiukasti yhtä. Koulut ja kansanopistot olivat takoneet päähän kansallisaatetta. Kun sota syttyi, suojeluskunta kutsui. 4-6 henkeä per talo oli melko tavallinen lähtijämäärä. Mukana oli poikien ja isäntien lisäksi renkejä, loisia ja muonamiehiä sekä torppareita. Ja lisäksi myös naisväkeä muonitus- ja sair. hoitotehtäviin.
Sahakylien ja laitakaupunkien yhteisöllisyys kai hitsasi punakaartissakin saumat kiinni.
Sotaanlähdöllä oli ylevien periaatteiden lisäksi myös paikallinen tavoite. Rintama ei saa syntyä Keuruulle, se merkitsisi murhia ja tuhopolttoja ym kotiseudulle. Rintama pitää saada etelään, ehkä lähelle Tamperetta. Rautatie on saatava sieltä poikki. Vilppula olikin sitten siedettävä kompromissi.
Kulmalan "Keurusseutu vapaussodassa" (-70-luvulta) tarjoaa paljon detaljitietoa. Enemmänkin on tarjolla. Vieraana ollut Yrjö Lintula luki lopuksi isänsä Edwin Lintulan nuorisoseurantalolla sotavuosina 41-44 pitämän puheen, joka oli täsmällinen selostus Keuruun suojeluskunnan sotatiestä Vilppulasta Lylyn-Juupajoen-Oriveden-Kangasalan kautta Aitolahdelle ja Messukylään. Tiettyä improvisointia toiminnassa oli ollut. Vilppulassa komppanian päälliköksi oli määrätty eversti M. (Suuri kunnia, sillä everstit toimivat jatkosodassa mm. divisioonan komentajina). Operaatiot hoiteli kuitenkin taitavasti varapääll.jääk. ltn. Vuorisalo. Jo Juupajoella eversti pantiin kuitenkin "vartiointiin" ja pat. kom. Väinönheimo vapautti everstin tehtävästään. Mahdollisesti iäkäs eversti oli innostunut luotien vinkunasta ja nostellut pikareita.
Tampereen osuus sotakertomuksesta puuttui ja ehkä Edwin Lintulan tarkoitus oli ollut kertoa siitä seuraavassa juhlassa.
Nuorisoseura oli perustettu jo 1898, mutta toiminta laantui maailmansodan aikana. Pohjoislahden uuden Nuorisoseuran säännöt on hyväksytty tammisunnuntaina 1918. Kesken kokouksen miespuoliset edustajat saivat hälyytyksen ja lähtivät etenemään punaisten piirittämän suojeluskunnan avuksi kohti Mänttää. Naiset ja vanhukset nuijivat viimeiset sääntöasiat kuntoon ja jäivät suureen epävarmuuteen, mitä Suomelle nyt tapahtuisi. Miehet palasivat aikanaan, osa haavoittuneena.Kaatuneita on sankarihautausmaassa 25. Suomi säilyi itsenäisenä ja silloinen eduskuntalaitos on edelleenkin pystyssä.
Nuorisoseura vietti tapahtuman kymmenvuotisjuhlia näkyvästi tammisunnuntaina 1928 ja 1938. Muistan, että vuonna 1948 eräs seuran toimihenkilöistä (puh. välittäjä R. Mannila) otti asian juhlapuheessaan vielä painokkaasti esille. Sittemmin tapahtuma lienee hautautunut arkistojen kätköihin.
Järjestin Keuruun Pohjoislahden nuorisoseuran talossa 7. 7. 2011 klo 17.00 ooppera-produktion esittelyn "kakkospolven vapaussotureille". Osanottajia oli noin 20, suuri osa 80-90 vuotiaita sekä myös Keuruun kaupungin kulttuuritoimiston edustaja. Tarkoituksena oli palauttaa mieliin sodan lähtökohtiin ja sen rintamatapahtumiin liittyviä yksityiskohtia. Esittelin librettoluonnoksen ja Paavo Joensalon Sotaorpokonsertin videotallennuksen (taulutelevisio + DVD-soitinjärjestely). Vastaanotto tuntui positiiviselta ja keskustelu oli vilkasta sekä asiasisällön että taiteellisen toteutuksen suhteen.
Se porukka oli itseasiassa naisvahvisteinen Nuorisoseuran pesäpallojoukkue, se oli sitä sukupolvea, joka oli raivannut pallokentänkin juoksuratoineen talon päädyssä humisevaan männikköön. Nyt oli pakko todeta, että männyt humisevat taas.
Eräs osanottaja oli ammatiltaankin muusikko ja mus.opettaja. Isänsä oli ollut intomielinen vapaustaistelija, joka haavoittui sittemmin vakavasti etelä-Viron kuumissa otteluissa. Agronomi sekä käsityöopettaja nauttivat virkaeläkettään kotitilallaan ja monet muut olivat tilanpidon vastuusta irtaantuneita maanviljelijöitä asustaen kirkonkylässä. Itseni osoite on ollut siellä ja täällä.
Kun ei ollut TV:tä ja kulkupelitkin olivat huonot, oli yhteisöllisyys aikanaan tiivistä. Joka kylällä lauloi omat "Katri-Helenansa" ja kulkumies "Tauno Palo" kiipesi joka kevät tukkijoelta kaupalle ostamaan pilsneriä ja makkaraa. Toki muisteltiin "kylän Suurta Poikaa", Taavi Tainiota, jonka perhe oli asunut Kallio-Mannilan Syrjälässä ja muuttanut sitten torppariksi Hoskarin takametsiin. Varttunut Taavi Tainio oli SDP:n suuri guru Forssan kokouksessa 1902, mutta ei kuitenkaan jatkossa punakaartin miehiä. Sittemmin oli lyöty kiilaa luokkasopuun Keuruullakin, mutta agrokulttuurissa pidettiin kumminkin yllättävän tiukasti yhtä. Koulut ja kansanopistot olivat takoneet päähän kansallisaatetta. Kun sota syttyi, suojeluskunta kutsui. 4-6 henkeä per talo oli melko tavallinen lähtijämäärä. Mukana oli poikien ja isäntien lisäksi renkejä, loisia ja muonamiehiä sekä torppareita. Ja lisäksi myös naisväkeä muonitus- ja sair. hoitotehtäviin.
Sahakylien ja laitakaupunkien yhteisöllisyys kai hitsasi punakaartissakin saumat kiinni.
Sotaanlähdöllä oli ylevien periaatteiden lisäksi myös paikallinen tavoite. Rintama ei saa syntyä Keuruulle, se merkitsisi murhia ja tuhopolttoja ym kotiseudulle. Rintama pitää saada etelään, ehkä lähelle Tamperetta. Rautatie on saatava sieltä poikki. Vilppula olikin sitten siedettävä kompromissi.
Kulmalan "Keurusseutu vapaussodassa" (-70-luvulta) tarjoaa paljon detaljitietoa. Enemmänkin on tarjolla. Vieraana ollut Yrjö Lintula luki lopuksi isänsä Edwin Lintulan nuorisoseurantalolla sotavuosina 41-44 pitämän puheen, joka oli täsmällinen selostus Keuruun suojeluskunnan sotatiestä Vilppulasta Lylyn-Juupajoen-Oriveden-Kangasalan kautta Aitolahdelle ja Messukylään. Tiettyä improvisointia toiminnassa oli ollut. Vilppulassa komppanian päälliköksi oli määrätty eversti M. (Suuri kunnia, sillä everstit toimivat jatkosodassa mm. divisioonan komentajina). Operaatiot hoiteli kuitenkin taitavasti varapääll.jääk. ltn. Vuorisalo. Jo Juupajoella eversti pantiin kuitenkin "vartiointiin" ja pat. kom. Väinönheimo vapautti everstin tehtävästään. Mahdollisesti iäkäs eversti oli innostunut luotien vinkunasta ja nostellut pikareita.
Tampereen osuus sotakertomuksesta puuttui ja ehkä Edwin Lintulan tarkoitus oli ollut kertoa siitä seuraavassa juhlassa.
Nuorisoseura oli perustettu jo 1898, mutta toiminta laantui maailmansodan aikana. Pohjoislahden uuden Nuorisoseuran säännöt on hyväksytty tammisunnuntaina 1918. Kesken kokouksen miespuoliset edustajat saivat hälyytyksen ja lähtivät etenemään punaisten piirittämän suojeluskunnan avuksi kohti Mänttää. Naiset ja vanhukset nuijivat viimeiset sääntöasiat kuntoon ja jäivät suureen epävarmuuteen, mitä Suomelle nyt tapahtuisi. Miehet palasivat aikanaan, osa haavoittuneena.Kaatuneita on sankarihautausmaassa 25. Suomi säilyi itsenäisenä ja silloinen eduskuntalaitos on edelleenkin pystyssä.
Nuorisoseura vietti tapahtuman kymmenvuotisjuhlia näkyvästi tammisunnuntaina 1928 ja 1938. Muistan, että vuonna 1948 eräs seuran toimihenkilöistä (puh. välittäjä R. Mannila) otti asian juhlapuheessaan vielä painokkaasti esille. Sittemmin tapahtuma lienee hautautunut arkistojen kätköihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)