maanantai 13. kesäkuuta 2011

TERVETULOA!

Tervetuloa seuraamaan Vilppulan Vaihe -oopperahankkeen etenemistä.

Hanke sai alkunsa helmikuussa 2011, kun asia nousi esille tämän kirjoittajan (Raimo Kallio-Mannila) ja säveltäjä Paavo Joensalon välisessä puhelinkeskustelussa. Työstettyäni  librettoa muutaman viikon verran sähköpostiini alkoi ilmaantua kiinnostavia äänitiedostoja. Näistä aineksista olemme parhaillamme koostamassa oopperaksi soveltuvaa kokonaisuutta. Vapaussodan invalidien muistosäätiö on tutustuttuaan aineistoon lupautunut tukemaan hanketta.

Hieman omakohtaista aluksi: Vilppula edusti 30- ja 40-luvuilla Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa samaa kuin Tali-Ihantala kielenkäytössämme nykyään. Se oli paikka, jossa vihollisen rynnistys torjuttiin, ja Suomen itsenäisyys pelastui. 
Olen syntynyt Keuruulla, vajaat 40 kilometriä Vilppulasta. Koko maa oli hetken aikaa jakautuneena talvella 1918. Karkeasti neljännes kuului punaisille, loput valkoisille. Punaisten hallitsema neljännes on tullut tutuksi esimerkiksi. Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -teoksen kautta. Suurin osa Suomea eli toisenlaisessa  todellisuudessa.
Vilppula oli tullut tutuksi minulle jo 30-40-luvuilla. Matkasimme usein junalla äidin kotiseudulle Tyrvää-Vammalaan, joka oli ollut sodan aikana punaisten auetta. Pikajuna pysähtyi Vilppulan ratapihalla. Kun se lähti, äiti jo veteli verhoja syrjään. Katselimme nenä ruudussa puitten välissä vilkkuvaa, uuden karheaa pronssipatsasta. Siinä oli miekkamies ja alaston näinen lipputanko kourissaan. Äiti sanoi, että patsaissa ollaan aina "alastoimia", mutta ei tiennyt miksi. Semmoisia oli myös Tammerkosken sillalla.


Sitten juna kolisteli rautasillan yli. Siinä oli ollut punaisen ja valkoisen Suomen raja. Juuri tässä oli taisteltu 1,5 kuukautta. Ryssät, niinkuin äiti sanoi, eivät päässeet läpi.
Äiti kertoi joka matkalla saman tarinan punaisten isännöimästä Tyrväästä: Asevelvollisuusikäiset veljet olivat lähteneet johonkin ystävällismieliseen syrjäiseen metsätorppaan piiloon ja vieneet kaksi parasta hevosta mukanaan ja jättäneet vain tiineet tammat talliin. Perheen isäkin oli paennut yöllä hankikantoja myöten valkoisten puolelle. Talo oli naisten vastuulla. Sitten tulivat punaiset ja aikoivat viedä eväikseen pari lihavinta lehmää. 
Äiti oli vielä arka ja nuori, 15-vuotias, mutta Täti Elsa, pitkä roteva hujoppi, lapsilauman vanhin, oli hurjasti huutaen ja lypsyjakkaralla huitoen karkoittanut punaiset pistinmiehet navetasta.
Elsa-täti kävi meillä usein kylässä. Hänellä oli iso nuttura päässään, hän harrasti kuivakiskoista huumoria, eikä nauranut jutuilleen koskaan. Luultavasti miehet pelkäsivät häntä, joten hän oli jäänyt vanhaksi piiaksi. Tai ehkä hänen valittunsa oli kapinassa kuollut.
Niin tai näin, Vilppulan patsaan Neito ja tarinoiden Täti Elsa alkoivat edustaa samaa lapsen mielikuvissa.