“Olisi anteeksiantamatonta tyytyä vain vaaleihin ja jättää muut menettelytavat, kuten aseelliset, käyttämättä”. Tämä lause on vallankumousjohtaja Che Guevaran suusta, mutta kuvastaa myös bolsevikkien asennetta 1917-1918.
Vasemmisto- ja bolsevikkikumoukset olivat 1900-luvun suuri sisältö. Ensimmäisen niistä oli lokakuun vallankumous Venäjällä 1917. Se perustui Leninin sammumattomaan haluun päästä valtaan. Menetelmää oli kehitelty koko vuosisadan alusta asti ja kaiken pohjana oli yhteen hitsautunut, ammattitaitoinen verkosto. Suomi oli valittu tukialueeksi jo vuoden 1905 vaiheilla ja mm. Tampere ja Viipuri oli keskeisiä toiminta-alueita.
Suomen bolsevikkiverkostoon sisältyi mm:
1. Itämeren laivasto. Johtajanaan Pavel Dybenko.
2. Pääosa maavoimista, merkittävänä toimijana Tampereen eversti Svetsnikov.
3. Järjestysvalta, esimerkkinä Helsingin poliisipäällikkö Kustaa Rovio. (Leninin piilottaja)
4. Poliittinen vyörytys SDP:ssä, mm. Adolf Taimi.
Vaikka Suomi oli julistettu itsenäiseksi, se ei yhteistyöhön innostanut, pikemminkin päinvastoin. Kiistaa oli mm. venäläisesä sotaväestä. Se oli kuritonta ja näkyvää. Pääkaupunkiseudulla sotilaiden lukumäärä ylitti suomalaisen miespuolisen väestön. lukumäärän. Kaikkiaan venäläisiä sotilaita oli enemmän kuin teollisuuden palveluksessa olevaa väestöä Suomessa. Pahinta ja parasta olivat aseet.
Vaikka aikakauden tärkeimmät poliittiset päätökset, kuten 8-tunnin työaika ja torpparikysymys oli tehty, kapina aloitettiin Suomessakin. Kapina ei alkanut suinkaan Pentinkulmalla, vaan Hakaniemessä, jonne punakaart kantoi Itämeren laivaston varastoista koko tammikuisen sunnuntain kiväärejä. Aseita tuotiin lisää junalla Pietarista. Punakaartin hallitsema, Väinö Linnan kirjoissaan kuvailema Suomi muotoontui sille alueelle, mihin punaisten jakelemat kolmen linjan kiväärit riittivät.
Sota syttyi, sillä kumpikin puoli uskoi voittoon.
