SÄVELTÄJÄN KERTOMAA

Säveltäjä Paavo Joensalo kertoilee 1918 VILPPULAN VAIHE
-oopperakonsertin musiikista ja sen syntyhistoriasta seuraavaa:

En ole koskaan analysoinut omaa, enkä muutakaan musiikkia, koska
sävellykseni syntyvät runoista suoraan tunnetilan kautta ilman sen kummempaa

pohtimista. Kuvaan tuota luomistapaa monen muun taiteilijan tavoin ilmaisuilla 

"annetaan ylhäältä" tai "olen välikappale". Libretistin pyynnöstä kerron jotain 

ajatuksiani musiikin syntyprosessista ja laulujen luonteesta.

Ensin kuitenkin haluan todeta sen, että solistit eri roolihenkilöiksi
mezzosopraanorooleja lukuunottamatta olivat tiedossa jo niin varhaisessa
sävellystyövaiheessa, että jokainen laulu on sävelletty kunkin solistin
ominaisuudet huomioiden. Kun laulujen Sibelius-4 tietokoneohjelmalla
laatimani partituurit alkoivat hahmottua, lähetin niitä sitä mukaa
sähköisessä muodossa kapellimestarina esityksissä toimineelle, Malmössä
opintojaan jatkavalle viulisti Janne Jääskelälle viimeisteltäviksi. Hän
on ollut sovitusassistenttinani jo aikaisemmissakin produktioissamme ja
yhteistyömme on ollut erittäin antoisaa ja hedelmällistä. Hän teki monia
parannuksia ja lisäili mm. mukavia kansanmusiikkityylisiä sivuteemoja
instrumentaatioihini.

Esitys alkaa kappaleella "Ääniä pilven raosta", jossa Jumalan ääni
sielujen muodossa solistien eri yhdistelminä kertoo ihmisen luomisesta,
ihmiskunnan taipumuksesta sotaan sekä Euroopan sotatilanteesta v. 1910
-luvulla. Koska sielut ovat näkymättömässä maailmassa, halusin tämän
kohtauksen musiikin poikkeavan esityksen muusta hyvin maallisesta
musiikista ja sävelsin sen kokosävelasteikkoa käyttäen, josta syntyy
hyvin eteerinen sointi. Keskeisissä teemoissa soittimina ovat
patarummut, kirkonkelloja muistuttavat putkikellot ja trumpetin nopeat
kuviot. Janne Jääskelä lisäsi mukaan jouset luomaan utuista ja mystistä
tunnelmaa. Kappaleen loppupuolella sodan julmuuksia kuvaavaa
tenoriaariaa muut solistit säestävät kokosävelasteikon neljästä alimmasta
sävelestä kertyvillä sointuklustereilla.

Esityksen kaikki muut laulut ovat säkeistölauluja, joka oli tapahtuma-aikana

vallitseva kansanomaisten laulujen rakenne ja jolla libretistin kanssa halusimme

luoda Vänrikki Stoolin tarinoiden runoista tuttua perinteistä tyyliä ja vaikutelmaa.

Laulussa "Pettuleipä" libretistin toive oli, että esittäjä olisi "raspikurkku",

jolla olisi käheä karhea ääni. Sellaiseksi  mezzosopraanomme hienosti 

muuntuikin laulun alkuosassa. Musiikkiin halusin runon alkuosan tarinan 

mukaisesti luoda vaikutelman kansannaisen epätoivosta käyttämällä siinä 

tietoisesti melodiaa, joka kuulostaa laulamiselta nuotin vierestä. Epätoivoa

ja huumoriakin halusin tuoda sävelkuvaan myös solistin ja häntä tukevan 

sopraanon glissando-kiekaisuilla sekä miessolistien antamalla pohjarytmillä.

Kun runo etenee kohtaan, jossa sosialismin "toivon säde" alkaa pilkoittaa,
muutin melodian "oikein" lauletuksi ja sen humppasoinnutukset kirkkaan
heleiksi.

Sosialistisen aatteen ydintuntoja kuvaava "Me teemme sen" runo synnytti
mielessäni musiikillisen kuvan marssitahtisesta, 70-luvun taistolaislauluja 

muistuttavasta manifestista. Kertosäkeissä muutin marssitahdin kolmijakoiseksi,

uuden huomisen luomisintoa kuvaavaksi nousevan aatteen paloksi, johon

taustakuoro voimalla liittyy kohoten viimeisessä kertauksessa uuden ihmisen 

luomista kuvaavaan laajaan fortissimo-duurisointuun.

"Rauhan puolesta" aarian sanoissa on sodan uhkaa, jota kuvaan alku- ja
välisoittojen lyömäsoittimien ja vaskien marssitahtisella, sotilassaappaiden 

raskasta askeltamista kuvaavalla mollimelodialla ja samantapaisella 

katkotulla vaskisäestyksellä. Laulajan myöskin mollisävyinen osuus 

lähtee mezzosopraanon äänialueen alarajalta, tekee kaaren keskialueelle 

ja palaa alas säilyttäen tumman uhkaavan sävyn.

"Suinulan manifesti" on runona uhmakas ja saman tunnetilan halusin myös
musiikkiin. Marssitahtinen tenoriaaria liikkuu duurisävellajeissa alkaen
tenorin äänialueen alarajalta ja nousee jokaisella
välisoittomodulaatiolla puoli sävelaskelta päätyen viimeisessä
säkeistössä äänialueen ylärajoille. Solisti kuvasi esityksessä tätä
hienosti myös nousten lavasteportaikolla aina ylemmäksi päätyen
korkeimmalle korokkeelle. Säkeistöjen lopuissa tenori vetää kaikki muut
solistit mukaan kertosäkeeseen innostaen heitä aatteen taakse ja
säkeistöjen välissä laitoin heidät kyselemään seuraavaan säkeistöön
johdattavia kysymyksiä.

"Keuruun kansallispirtillä" runo kertoo päähenkilö-sotilaan
ailahtelevista tunteista ja mielialoista, kun sotaanlähtö on edessä.
Niitä kuvaan sekä tahtilajien 3/4 ja 2/4 muutoksilla että
duuri-molli-dominanssin vaihteluilla. Pelkotiloja ja haikeutta kuvaan
urkusäesteisillä legato-osioilla. Tässäkin laulussa laitoin
sotilastoverit eli muut miespuoliset solistit innostumaan mukaan ja
kertaamaan säkeistöjen lopussa solistin sanomaa. Laulun päätteeksi
lisäsin yhteisen ravakan hurraahuudon vastavalitulle ylipäällikkö
Mannerheimille.

Runossa "Haapamäki on meirän" keuruulaisten ja Pohjanmaalta tulleiden
pääjoukkojen päälliköt kinastelevat strategioista alkuvaiheessa olevaa
Lotta Svärd-aatetta edustavien naissolistien tarjoillessa kahvia, mutta
päähenkilöllä on selvät sävelet, miten strateginen työnjako käytännössä
tehdään. Kuvasin tässäkin runossa, joka sisältää valtavasti
informaatiota, duuri-mollivaihteluilla kiihkeitä tunnetiloja ja lisäsin
muut solistit johdattamaan tarinaa eteenpäin kysymyksillään.

Sodan synkistä aiheista on vaikea repiä huumoria. Libretisti on
kuitenkin onnistunut luomaan kolme mainon hauskaa kohtausta, joita oli
ilo luoda. Ensimmäinen niistä on "Mannerheimin ja Gallen-Kallelan
dialogi", jossa on teoksen ainoat tietoiset musiikkilainat . Alkuosassa
Marskin tilitykset Kiinan retkistään päätettiin tehdä puhutuiksi, kun
hän ei liene ollut laulumiehiä. Taustalle laitoin melodian
Kolmekymmenvuotisen sodan marssista tuuballa ja trumpetilla soitettuna.
Gallen-Kallelan Vienan retkiä kuvaava osuus taas koostuu tenorin
laulamista kolmesta sävelteemasta kantelemaisella pianojohtoisella
säestyksellä. Ensimmäinen on äitini minulle lapsuudessani opettama
karjalainen kansansävelmä "Kahel puolel rajua karjazet kasvaa", toinen
on mollisävyinen kalevalainen kansansävelmä "Varjele vakainen Luoja" ja
kolmas myöskin kalevalainen, vieraan tervetulotoivotus, raikas
duurilaulu "Kamanat kohottukohot". Libretistin sanat napsahtivat näihin
sävelmiin kuin vasara naulan kantaan. Viimeiseen osaan laitoin pianistin
vasemmalle kädelle alun perin niin nopean teeman, että sitä oli
käytännössä mahdotonta soittaa, joten nuottikuvaa oli helpotettava.

Toinen huumorikohtaus on "Sellunteon tekniikka" , loputtoman pitkä
säkeistölaulu, jossa bassosolisti tehtaanpatruuna Gösta Serlachiuksen
hahmossa pitkästyttään kuulijansa Marskin ja Gallenin
yksityiskohtaisilla tuotantoprosessin teknisillä kuvauksillaan.
Taustalle laitoin sellukoneiden jyskytyksen kontrabassolla ja pianolla
ja Göstan säkeiden väleihin lisäsin kuulijoiden kommentteja, Marskia
väliin ruotsiksikin ja Gallenia vastaamaan kaikuna perässä.

Körttivirsien hartaus, poljento, tauot ja pituus oli esikuvana Kosolan
aarialle "Uskonnon ja kansanvallan puolesta" . Kirkon tornista lauletun
kappaleen alkuna, välisoittona ja loppuna on nimen iskulause
miessotilaiden laulamana. Melodia haastaa basson testaamaan
alasäveliensä ulottuvuutta. Liikeelle lähdetään putkikelloista tulevalla
kirkonkellojen kalahduksella. Säestyksen pääsoittimena on urut virren
vaatimuksen mukaan, johon loppupäässä muutkin soittimet tulevat mukaan
lisäämään paatoksellisuutta.

Kolmas ja riehakkain huumoripätkä tuli liettualaisten merisotilaiden
uhottelutriosta nimeltään "Anarkian aate" . Käänsin libretistin
alkuperäiset suomenkieliset sanat tietokoneen automaattikäännösohjelmalla

liettuaksi välittämättä kieliopista. Lahtarikaarti -sanaa ei löytynyt, joten sen 

jätin suomeksi olettaen, että joitain keskeisiä suomenkielisiä sanoja roikaleet

lienevät Suomessa jo oppineet punaisilta. Libretisti heitti haasteen, että melodia 

pitäisi saada yhtä iskeväksi kuin "Ievan Polkka", joka valloittaa maailmaa
youtube-versioina jo Japanissa asti. Parin päivän päästä melodia putkahti. 

Aika näyttää, yltääkö se esikuvansa tasolle. Säestykseen tein
rytinää ja ryskettä mm. cymbaaleilla, jotka monissa muissakin
kappaleissa näyttelevät tärkeää osaa lyömäsoitinpuolella. Välisoittoon
laitoin vuorottelevan mollin ja duurin kuvaamaan tämän kohtauksen
samanaikaista koomisuutta ja traagisuutta.

"Lapuan sähkö" oli jo libretistin päässä saanut tyypillisen
"pohojaalaasen" kansanlaulun muodon, joka monesti alkaa ensimmäisen
säkeistön luonnonkuvauksella ennen kuin mennään varsinaiseen asiaan.
Siihen oli ilo muotoilla vastaava sävelkieli, jossa bassosolisti pääsee
näyttämään alasäveltensä muhkeutta. Aikoinaan Polyteknikkojen Kuorossa
"pohojaalaasia lauleltihin" melkein joka konsertissa, joten sointi on
korvissa. Myös erään luokkatoverini, työtoverini, yhtiökumppanini ja
nykyisen EIKU ry:n hallituksen jäsenen kanssa meillä oli takavuosina
tapana laulaa yksi "pohojaalaanen" erilaisten illanviettojen lopulla ja
laulua säveltäessäni sekä konserteissa kuunnellessani nuo ajat olivat
vahvasti mielessä.

Alunperin produktion mezzosopraanoksi valittu solisti esitti toivomuksen
yhdestä vokaliisikappaleesta, jolle paikka löytyi helposti libretistin
kehittelemästä arkkujen kotiinlähettämiskohtauksesta. Nimeksi laitettiin
"Vilppulan surumarssi" . Tuo laulaja sai kuitenkin produktioajalle
yllättäen haasteellisen kansainvälisen tehtävätarjouksen Saksasta ja
hänen tilalleen löytynyt uusi solisti sai näin kappaleen perinnöksi.
Urut, tumma kontrabassosoolo ja kirkonkellot putkikelloilla soitettuna
muodostuivat johdannoksi ja laulajan valitus aa-vokaalilla alkaa
yksinkertaisilla kuvioilla, muuttuu voimakkaammaksi ja vilkkaammaksi
päättyen viimeisen osan melko haasteellisiin triolikuvioihin ja
rauhoittuen lopuksi tuutulaulunomaiseen nöyrään saatteeseen.

Oma suosikkini laulujen joukossa, romantikko kun lienen pohjimmiltani,
on "SUOMI!" , jonka runossa libretisti kuvaa roolihenkilön suulla maamme
tuonaikaisia plussia ja miinuksia. Laulu on esityksen sisällä
ensimmäinen, jossa näytellään soololauluesitystä, toinen, Suwarowskin
aaria tulee kaksi kohtausta myöhemmin. Lisäsin alkuun solistin
muodolliset estelyt, suostumisen, lettukesteissä läsnä olevien vieraiden
bravo-huudot ja alkukysymyksen. Runon väleihin sopiviin kohtiin lisäsin
soinnukkaat perinnekuoro-osuudet sekä välikysymykset johdattelemaan
juonta eteenpäin. Duuri-mollivaihtelut istuivat luonnostaan mitalin
positiivisiin ja negatiivisiin puoliin. Kokonaisuus miellytti selvästi
myös laulajia, jotka kiertueella sekä lauloivat, että näyttelivät
kohtauksen tavattoman elävästi.

"Liikkeelle!" -runo on äärettömän tiivistunnelmainen. Näin sitä
lukiessani silmissäni yön pimeydessä äänettömät suuret miesjoukot
havulakeissaan ja Eljas Erkon hiljaisella äänellä antamassa heille
komentoja. Tenorille ensimmäinen esitystapamerkintä on mezzo voce,
puolella äänellä. Mollisävellaji ja hidas tempo olivat luonnollinen
valinta kuvaamaan yhtä sodan dramaattisimmista kohtalonhetkistä.
Välisoittoon valitsin oboen kuvamaan yön tunnelmaa, harjoituksissa se
hahmottui minulle kuin yölinnun ääneksi, jota ihailemani Veikko Huovinen
kuvaa kirjassaan Hamsterit sanoilla "surullinen pikku pentele". Sitten
muistin, että oltiin kevättalvessa, eikä varmaan talitinttikään
inahtanut keskellä yötä, mutta tunnelmahan on tärkein!

Teoksen kahteen viimeiseen lauluun tiivistyy tarinan päähenkiöiden
keskeiset suhteet ja niiden traaginen loppu. Niiden runoista
ensimmäisen, alun perin nimeltään "Härmälän häät" libretisti teki melko
alkuvaiheessa. Ensin ihmettelin tätä kornia rinnastusta: sotatapahtumia
verrataan hääjuhlaan! Huh. Sitten aloin vähitellen ymmärtää järkyttävän
upean allegorian ja runo alkoi heti elää musiikkina mielessäni. Lainaan
libretistin sähköpostina lähettämää evästystä:

"En tiedä mahtuuko ja onko ajatus hyvä, mutta luonnostelin äkkiä H.
Suviselle alkuroolin, tullessaan esille, ravintolassa. Kai se on hirmu
laulaja ja vetää korkealta ja lujaa. Aihe pitää tiet. olla absurdi, ei
kuitenkaan vitsikäs. Me tehdään kuvaa katastrofista ja sen soisi
painuvan ihm. mieleen. Siis puhdas, kaunis naisääni ja ruma, ruma
ympäristö. Jouhia tai vast. kertaamassa vielä ohessa. Oletusarvona
melodiassa on esim. Maan korvessa kulk. laps. tie." En saanut ehdotettua
melodiaa sopimaan runon tekstiin, johon laitoin kaksijakoiset
mollisävyiset marssiosuudet vaskilla taistelukuvauksiin ja kolmijakoiset
duurisävyt jousilla morsiamen kuvauksiin. Suojelusenkeli -runo ja
-sävelmä soveltuivat kuitenkin mielestäni oivallisesti välisoittoina
toimiviin a cappella kuoro-osuuksiin tuomaan alkulaulun tapaan
näkymättömän maailman sielut seuraamaan tapahtumia. Alboihin heitä ei
kuitenkaan puettu, vaan epookin asuissa solistit näyttelivät pikapikaa
solistin tueksi koottua taustakuoroa.

Kun loppukohtauksen tapahtumat tulivat sanallisina libretistiltä,
totesin hänelle, että minulla saattaisi olla pöytälaatikossa valmis,
Yrjö Jylhän runoon sävelletty laulu, jolla osallistuin erääseen
sävellyskilpailuun ilman menestystä. Pyysin lupaa kokeilla sanoittaa se
loppulauluksi tapahtumien yhteenvetona, sain luvan ja syntyi "Serenadi
ammutulle tanssipartnerille". Siitä tulikin samalla viimeisen säkeistön
osalta teoksen pääviesti: "Ettei ihmiset sokeudessaan, kävis toisiaan
tappamaan, vaan he rauhassa, rakkaudessaan, ryhtyis maatamme
rakentamaan".

Kaksi viimeistä laulua valmistuivat jo keväällä 2011 ja niitä käytettiin
osana Pohjois-Karjalan sotaorvot ry:n 10-vuotisjuhlaan kootun SOTAORVON
TAIPALEELTA -konsertin ohjelmistoa samojen solistien esittämänä, jotka
tekivät pääroolit 1918 VILPPULAN VAIHE -oopperakonserttikiertueella.

KEURUUN KIERTUEELLA

Keuruulla ns. uusi kirkko (n. 110 v) on mäellä kaupungin keskustassa rautatieaseman, puukirkon ja kauppojen tuntumassa.  Seurakuntatalo ja -virastot ovat naapureina. Ja "historiaosasto" eli vanha pappila entisine, matkailupalvelukäyttööun remontoituine kivinavetoineenkin on vieressä ratapihan takana. Uusi kirkko on melko väljä, ihmisiä mahtuu hyvin ja esittäjille on alttaripäädyssä mahtavasti tilaa.

Keuruu ei ole "Väinö Linnan Suomea". Punakaartilaisuus on ollut melko vaisua.  Itse tiedän kyllä naapuristossa mm. erään tapauksen, jossa innokas suojeluskuntalainen kävi hakemassa tulevan työmiehensä Tammisaaren leiriltä ja pelasti miehen nälkä-ja tautikatastroofista. Kunnalliskodissa asui ja kylällä liikkui  "avohoidossa" vielä 40-50-luvulla mieleltään järkkyneitä, ainakin yksi punainen ja yksi valkoinen. Ja oli ollut myös pahoja naapuruusriitoja, ei niinkään meidän kylällä. Ja olihan se outo suojeluskuntalaismurha 1920-luvulla. Mies oli tapettu metsässä kesken harjoituksen, se jäi suomalaisilta selvittämättä, mutta Markku Salomaan tutkimuksessa Neuvostoliiton punaupseereista löytyi todisteet 1990-luvulla, että tappaja oli lähetetty Leningradista ja tehnyt työnsä hyvin.  Etappitiet olivat olemassa. Ja olihan kai palkattu jostakin ty:stä "kostajakin" Amerikkaan, liekö juttuja vai totta. Eli hammastakin purtiin.
 
Vaan suuri osa väestöstä profiloitui hallituksen kannattajiksi ja loput pysyttelivät hiljaa. Koko sotien välinen aika oli vireätä suojeluskunta-aikaa ja se vahvisti kansallista perinnettä.  Kun nyt tuli tämmöinen ooppera kylälle, moni vanha jäärä tuli verestämään muistoja.

Horisontti on nykyisin melko avara.   Ei 20-luvulla olisi heilutettu punaisia lippuja kirkossa.  Nyt ei kukaan inahtanutkaan asiasta, en ainakaan kuullut. Asenteet löystyvät, hirveydet unohtuvat. Ja tottakai asenteiden muuttuminen  on helpompaa ylemmässä Keski-Suomessa, Pohjanmaalla tai esim. Pohjois-Karjalassa  kuin esim. Satakunnassa, Kymenlaaksossa ja jopa Helsingissäkin, joissa paikoissa punakaarti otti kiväärin hihnasta olalle ja tunnusti väriä selvästi.

Kylän oma poika, Lauri Aaltio ja hänen osuutensa tarinassa, kiinnosti yleisöä kovasti.  Olenhan minäkin miehen tavannut, vaikka ei oltukaan lähinaapureita. Monta puhelinsoittoa on tullut myös Impi Takasesta, Kerttu Kotilan esikuvasta, jonka kuva on käsiohjelmassa. Se kiinnostaa myös siksi, että on yksi harvoja naispersoonia näissä mittelöissä. Nätti ja tavallaan vieläkin muodikas.  Lottajärjestöähän ei ollut vielä olemassa.

Antti Airaksinen, lakimies, oli paikalla vaimoineen. Hänen isänsä Heikki Airaksinen, Tampereen retkellä mukana ollut,  omisti myöhemmin keskeisen "jugend-henkisen kauppakartanon" kirkon alapuolella. Lintulan ja Pekkalan jälkipolvea oli myöskin, Molempien muistelmissa on kerrottu kuinka soturit  keittelivät vasikkasoppaa karjakeittiössä jossakin Aitolahden-Messukylän välillä ja punaiset hinasivat kuularuiskunsa ikkunan taakse ja ampuivat pääkokin kuoliaaksi niin, että pulppuava ruumis romahti lattialla istuneen Pekkalan päälle.

Näillä vaiheilla, siinä missä Näsijärvi näkyy maantielle, kotiutettiin 15-vuotias isäni jälkimmäiseltä retkeltään. Se oli alkanut Länkipohjasta, pohjalaisten joukoissa.  Isällä oli ollut hevonen ja turvanaan jonkunlainen tussari.  Metsät ja torpathan kihisivät karkailleita kaartilaisia. Patruunalaatikoita ajettiin linjoille ja ruumiita sekä haavoittuneita sieltä pois. (vrt. Antti Tuuri: Kylmien kyytimies). Isä on kertonut minulle paikan päällä v. 1950 muunmuassa Lauriloiden ruumissaaton  valmistelusta kuljetuskuntoon ja lähdöstä kai junalle Vilppulaa kohti.  Länkipohjassa pärjäsi muuten vielä hyvin, kun talot paloivat ja niiden loisteessa oli mahdollisuus lämmitellä.

Mutta jatkossa oli kylmempää, ei läheskään aina mahtunut sisälle yöksi, tällöin nukuttiin reessä heinien päällä "nyrkki pään alla ja henskelit peittona". Ilmeisesti Orivedellä tuli muutto tuttuun keuruulaisten porukkaan ja matka jatkui Teiskon-Aitolahden suuntaan. Semmoiset talon nimet kuin Kulkkaa ja Pietilä ym. esiintyvät soturien haastatteluissa. Meno oli kumminkin rankkaa ja lentsuakin oli ehkä liikkeellä.  Muutama yö pakkasessa oli ollut liikaa ja yskiminen oli semmoista, että kuului jo "punaisten esikuntaan Tekulle saakka". Isot herrat iskivät pikkupojalle litteran ennen Messukylää kouraan ja kotimatka alkoi. Niin isältä jäi himpun verran kesken Tampereen valloitus, mikä tuskin olisi ollutkaan rippikoulua käymättömälle maalaispojalle mikään mieltä ylentävä kaupunkivierailu.

Yleisöä kiinnosti myös Lauri Aaltion (Antti Pakkanen) olemus. Moni, mm. tytär Maire Isokivi, sanoi, että oli kovasti samannäköinen, pitkä ja laiha.  Mutta lauluääni oli kylläkin Pakkasella kovempi, eihän Lauri Aaltio ollutkaan ammattilainen. Kiitettiin myös sitä, että aarian nimessä oli palautettu mieliin kokoontumispaikan nimi, Keuruun Kansallispirtti. Linus Nurmisen, vanhan kaartin sotilaan, urakoima rakennus on nykyisin valitettavasti purettu. Sehän sijaitsi suurin piirtein kirkon kohdalla, mäen alla päätien varressa.

Suurta ihastusta herätti myös Paavo Joensalon oivallukset Haapamäki-aarian säveltämisessä ja esillepanossa. Totta kai silloin oli alkamassa Suomen parin päivän ikäisen armeijan ensimmäinen aseveli-ilta. Ja tottakai "lotat" tulivat mahtavine kuparipannuineen ja kuppeineen ja tunnelma oli peräti hilpeä. Tekstissä on mainittu hihasta vedettynä "kahvit tarjoo Maikki". 

Tällä retkellä tieto lisääntyi. Oikea nimi olisi ollut Rahikkalan Sylvi. (ja sitä ennen vääpelimme miehet riviin mylvi).

KUVIA MATKAN VARRELTA

Harjoituksissa Helsingin Vanhassa Kirkossa. Laulajat vasemmalta lukien: Tenori Marko Nuutinen, sopraano Reetta Haavisto, mezzosopraano Malin Döragrip ja baritoni Antti Pakkanen.

Aarioiden äärellä. Hankkeen suojelija valtioneuvos Riitta Uosukainen piti tilaisuudessa kannustavan puheen. Toinen hankkeen suojelijoista on ministeri Kalevi Kivistö.

KIERTUE TÄYDESSÄ VAUHDISSA

Tunnelmia matkan varrelta: Ensi-ilta onnellisesti ohi Liperissä 1.6.2012.

 

Keuruun esitysten välissä vein Pohjoislahden Nuorisoseuralta saamani kukkakimpun koristamaan tätä vapaussoturien muistomerkkiä. Viime sotien sankarivainajien muistokivi sai valkoisen ruusun. Yhden kukkavihon vein  kivelle, joka oli pystytetty  "1918 vakaumuksensa puolesta kuolleille".

Vapaussota oli taistelua valtiollisen vapauden, mutta myös taloudellisen ja yhteiskunnallisen vapauden sekä sananvapauden puolesta. Tämän takia vapaussota-sanan käyttö laajemmissakin yhteyksissä on mielestäni oikeutettua.

Esityksen jälkeen keskustelin hetken Jyväskylän Yliopiston professori Iiris Aaltion kanssa. Hänen kanssaan oli helppo keskustella siitä, miksi Eljas Erkko oli tapahtumissa mukana, ja miksi hänelle oli varattu aaria oopperakonsertissamme.

Sananvapauden jatkuminen on aktuelli muunmuassa juuri nyt, kun Eljas Erkon seuraaja Aatos Erkko on kuollut, ja maan johtavan mediakonsernin tuleva linja luonnollisesti herättää keskustelua.

KESKUSTELUN "KIIVAUDESSA"

Nyt alkaa tulla pian vuosi täyteen siitä, kun aloitimme tämän blogin. Toinenkin merkkipäivä lähestyy hienosti, huomenna on oopperakonsertin ensimmäinen esitys Liperissä. Kuka olisi uskonut, että näinkin pitkällä oltaisiin jo nyt.

Mutta jos kirjoittaisin enemmänkin blogista tässä blogissa. Siis vuosi on mennyt, ja olenpa ahkerasti jaellut blogin osoitetta ja kysellytkin perään. Pikkuserkkuni Turussa kertoi eilen, että oli avannut sen, mutta kiireet estivät menemästä pidemmälle. Kerroin, että siellä on valokuviakin,  ja roimasti uutta Tampereen tapahtumista, jopa hieno karttakin 20-luvulta.  Lupasi tutustua.Olin suorastaan otettu. (on n. 1200 lukijaa).

Kun blogi avattiin viime kesäkuussa, siinä kerrottiin heti avoimesti, että VIMS (Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö) antoi pienen apurahan projektiin. (mm. puh. kuluihin). Kului vajaa viikko.  Hesarissa oli lähes aukeaman paheksuva kirjoitus mm. vapaussodan rahastoista, JOITA EI KUKAAN VALVO. Tuli heti mieleen, että jospa blogia jossakin luetaan.

Minulle ja monelle muullekin on SUURI UUTINEN, että sanaa Vapaussota ei ole enää journalistisena käsitteenä olemassa. Joku valvoo sitä, että sitä sanaa ei kukaan, huom! ei kukaan, saa käyttää. Minä kysyin tästä asiasta suuresti kunnoittamaltani lehtimieheltä. Hän sanoi heti, että käsite on oikeistolainen ja että pitää käyttää käsitteitä, jotka eivät ole oikeistolaisia. Mutta, mutta, jospa vapaussota olikin totta. Tai että se olisi historian reaaliteetti. Jospa me emme olisikaan ilman vapaussotaa olleet koskaan vapaita ??? Ei 1918, ei 1939, ei 1945 eikä edes 1991.  Tai ehkä silloin ja nyt NATOssa. Eikö siitä voisi edes puhua.

Toinen asia, mistä olen yrittänyt vääntää juttua, on vasemmiston ja oikeiston raja. Kukaan ei halua kuulla sanaakaan asiasta. Tämä raja on mielestäni aina kulkenut vasemmiston sisällä.  Vain yksi poikkeus on, se on tammi-huhtikuu 1918. Solidaarisuus teki tepposet. Turha kai on sepustuksiaan selitellä, mutta sinänsä mielestäni onnistuneissa punaisten aarioissa kaksi on rajan vasemmalla ja kaksi oikealla puolella. Mutta tämäkin on tabu. Ehkä joskus joku ottaa kantaa.



PS. Karjalainen-lehti Joensuussa on esitellyt ilahduttavan laajasti kuvin ja tekstein alkavaa oopperakiertuetta. Eräitä epätarkkuuksiahan sinne nyt tulee helposti. "Eläköitynyt arkkitehti" Raimo Kallio-Mannila (libretisti) tarkoittaa tietenkin sitä, että jatkaa talonsuunnitteluhommia 85-vuotiaaksi ja sitten on sapattivuosi, jos Luoja suo.

Lehtitietoja tarkentaen on syytä kertoa, että eläköitynyt arkkitehti antaa ihan ilman tukeakin arvoa sille, että Suomen Hallitus aloitti menestyksekkään Vapaussodan tammikuussa 1918 ja sehän päättyi aikanaan Tarton rauhaan. Punaisen Kansanvaltuuskunnan roolina oli  samaan aikaan "sisällissodan" aloittaminen Etelä-Suomen alueella.

Kiinnittäisin huomiota myös siihen, että Karjalainen-lehdessä miellettäisiin Pohjois-Karjalan asema eräänä Hallituksen tukialueena 1918. Sen mukaisesti siis ei "punaiset vastaan valkoiset" vaan Etelä-Suomen punaiset vastaan hallituksen joukot.

VAPAUSSODASTA VIELÄ

Svinhuvud, itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja,  edusti epätoivottua, kansallismielistä poliittista suuntausta. Venäjälle syntyneen bolsevikkivaltion edut eivät separatismia katsoneet hyvällä. Leninin doktriini oli kuitenkin petollisen houkutteleva.  "Irtautumisoikeus on paras ja ainoa keino idioottimaista pikkuvaltiosysteemiä ja kansallista eristäytymistä vastaan" (vrt. Etelä-Ossetia).  Bolsevikkien ylivaltastrategia voitaisiin toteuttaa myöhemminkin. Nyt Pietarin selustaan Helsinkiin piti saada poliittisesti luotettava kabinetti. Doktriini lähiulkomaista oli siis jo silloin kehitteillä.

Niinpä Svinhuvud sai todeta, että vapaudet olivat vähissä.  Hänen syrjäyttämistään ja koko yhteiskuntajärjestyksen mullistusta ajettiin tarmokkaasti. Vieraita aseita ja know-how`ta oli tarjolla, asialla olivat maailman parhaat ammattilaiset. Venäläisillä varuskunnilla spekuloitiin. 

Nikolai II meni häviämään Itä-Preussissa 1914. Euroopan kartat piirrettin uusiksi.

Edellisessä blogissa mainittiin, että vasemmisto halusi vapautua kapitalismista, köyhyydestä ja luokkaeroista. Se oli kunnioitettavaa, mutta utopia utopioiden joukossa, kuten nykyään näemme (vrt. Kiina). Jokatapauksessa vallankumous Etelä-Suomessa tehtiin ja punakaarti alkoi toimia yhteistyössä venäläisten varuskuntien potentiaalisten avustajien kanssa. Se oli silloin kapina  (joskus juhlapuheissa vallankumous). Vastapuoli puhui Vapaussodasta, sillä se oli alkanut riisua venäläisuiä aseista Pohjanmaalla.  "Sisällissota" on nykyajan teoriaa, paikoitellen kuvaava, mutta  kokonaisuudesta irroitettu detaljipiirre. Hallitus katsoi olevansa ja oli sodassa myös bolsevikki-Venäjän kanssa. Lenin käytti laillisesta hallituksestamme nimeä "vastavallankumoukselliset" eli siis "kontrat".

"Hallituksen Suomi" käsitti n. 3/4 osaa valtakunnasta. Tämä pääosin yhtenäinen havumetsäalue oli itse asiassa vielä keskiaikana lähes asumatonta erämaata, myöhemmin kaski- ja tervanpolttoaluetta.  Nyt sitä nimitetään Ruuhka-Suomessa säälitellen Kehitysalueeksi. Tämän harvaanasutun seudun aktiivinen, isänmaallinen, valtakunnan riippumattomuutta ja vapautta tähdentävä väestö ratkaisi tinkimättömällä vapaudentahdollaan Suomen kohtalon 1918. Tätä vapaudenkaipuuta ja auttamisenhalua alistettua "etelää" kohtaan kuvastaa Lauri Aaltion aaria "Keuruun Kansallispirtillä".   

Toki siinä silloin taisteltiin veli veljeä vastaan, se on myönnettävä. Mutta sota ratkesi riittävän nopeasti. Ei muodostunut Ukrainan kaltaista tilannetta, jossa rintamat lainehtivat vuosikausia yhä uudelleen yli maan.  Sodan tuloksena monipuoluesysteemi ja parlamentti, jonka synnyttämisessä sos. demit olivat olleet ansiokkaasti mukana, säilytettiin, ja se on lähes samanlaisena kestänyt vuosisadan tuulet ja myrskyt. Tämä on ainutlaatuista maailmassa, kuten komeissa satavuotisjuhlissa moneen kertaan todettiin. 

Jyrkkä bolsevismi ei päässyt sanelemaan järjestelmäämme liiaksi ja samalla yhteydet totalitääriseen suurvaltaan katkesivat sopivan pitkäksi aikaa. Me emme ole ollet samaa viiteryhmää, blokkia, emmekä ole sitä edelleenkään. Vain Neuvostoliittoon paenneet punakaartin kannattajat ovat kokeneet Siperian leirit ja tuhannet rivimiehet sekä johtoasemissa olleet, mm.monet Kullervo Mannerin hallituksessa istuneet ministerit on Stalinin vainoissa teloitettu.

Saksan kanssa meillä oli "moukan tuuria". Jääkärikoulutus saatiin, koska se oli keisarin intressi. Saksa painosti koko ajan Leninin hallitusta, se ei voinut lähettää liikaa joukkoja esim.  Tampereelle avuksi. Saksalaiset valtasivat mm. Helsingin ja kohtasivat valkoiset Lahdessa.  Tärkeintä oli, että he ajoivat ruotsalaisen laivaston  pois Ahvenanmaalta. Sitten syksyllä 1918 Saksa antautui länsivalloille.
Venäjä alkoi palauttaa entistä hegemoniaansa länsirajansa strategisessa tyhjiössä heti. Se hyökkäsi Baltiaan, Puolaan ja Ukrainaan sekä myös Georgiaan. Nuori armeijamme seisoi tiukkana rajalla. Se riitti pelokkeeksi, Suomi sai jäädä rauhaan. Vapaaehtoisiamme siirtyi sotimaan Viroon ja Latviaankin.  Nahisteltiin myös Petsamossa ja Itä-Karjalassa,   Leninhän oli jo ollut luopumassa tietyistä Itä-Karjalan alueista punaiselle hallitukselle, joten niillä ei ollut bolsevikeille suurta arvoa.

Vapaussotamme loppui Tarton rauhaan. Se oli päätepiste vuosien sotimiselle. Petsamo saatiin, Itä-Karjalasta oli pakko poistua. Venäjä pystyi liittämään myöhemmin itseensä Ukrainan ja Georgian ja sorti niitä kuohuttavin menetelmin. Kansallinen etu, etniset riidat, maailmanvallankumous, marionettihallitukset jne. ovat löytyneet työkalupakista.  Kaikista keinoista on näytteitä Neuvostoliiton rajasodissa.

Globalisaation symboli 1900-luvulta, Neuvostoliiton vaakuna. Nationalistien ja internationalistien ensimmäinen vakava yhteenotto  tapahtui Suomen Vilppulassa talvella 1918.

 

VAPAUSSOTA - HYI!

Vuoden 1918 tapahtumista Suomessa käytetään nimityksiä vapaussota, sisällissota, kansalaissota, vallankumous ja kapina. Kaikki muut nimitykset ovat nykyään käypiä, mutta sanaa vapaussota pelätään mediassa kuin spitaalitautia, se on tullut projektin yhteydessä selvästi ilmi. Tämä on kummallista, koska vain vapaussodalla on positiivinen mielleyhtymä, mikäli sodassa voi ylipäänsä voi mitään positiivista nähdä.

Uusi ja itsenäistynyt Suomi tavoitteli toimintavapautta ja riippumattomuutta vuonna 1918 venäläisten varuskuntien ja aseistautuneen punakaartin puristuksessa. Yksilötasolla hallituksen taustavoimat painottivat monipuoluejärjestelmää, yrittäjän vapautta, kansallisia ja uskonnollisia arvoja jne. Vasemmisto halusi vapauden kapitalismista, köyhyydestä ja luokkaeroista. 

Eugène Delacroix - Vapaus johtaa kansaa (1830) wikimedia.org 

Matkailu avartaa. Vaeltelimme 1960-luvun alussa muutaman arkkitehtiystäväni kanssa pitkin Amerikkaa. Kävimme mm. Raivaaja-lehden toimituksessa Fitchburgissa, jota jo silloin nimitettiin suomalaisen kapinahengen ulkomuseoksi. Lehden ylänurkassa oli vinjetti ja toimintaan kannustava iskulause: "Teillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleenne". Siellä esiteltiin myös anarko-syndikalistin, Hiski Salomaan tuotantoa. Lännen Lokari mm. päättyy tunnettuihin sanoihin, "Vaikka mualiman myrskyt meitä tuutittaa, kyllä vapaus kerrankin voittaa". Tämä ajatusmalli onkin pannut liikkeelle soturit aikoinaan sekä vasemmalla että oikealla. 

Tiede kerää tilastomassaa ja väitöskirjoissa esitetään nyt 100 vuoden perästä uusia, ehkä perusteltujakin väitteitä. Menneisyyden hallinta on kovaa sotaa. Heti vapaussodan jälkeen voittanut osapuoli korosti oikeutetusti vapauden saavuttamista valtiorakenteen, talouselämän ja ulkopolitiikan alueilla. Hävinneet kärsivät paljon, mutta pysytettu monipuoluesysteemi takasi heille mahdollisuuden osallistua, ja vapauden uudet ulottuvuudet alkoivat näkyä yhteiskunnnassamme. 

Suomen Vapaussota on osa maailmanhistoriaa, mutta monet yrittävät pitää sitä sarjana kylätappeluita. Ukraina sai Suomen kanssa itsenäisyyden lähes samanaikaiseksi. Se ei saanut vapaustaisteluaan organisoiduksi riittävän hyvin ja joutui brutaalisti alistetuksi 70 vuoden ajaksi. Suomea uhkasi sama kohtalo, mutta taistelut eivät pitkittyneet onneksi liikaa. Saimme kansakunnan vapauden päättäväisin ponnistuksin, pian "aikaikkuna" olisi mennyt kiinni. Tämä oli hallitusvallan puolustajille itsestäänselvyys, nykyihmisille asia pyritään  tarjoamaan  keksittynä legendana, ja sanalle Vapaussota kehitellään kilvan laimeampia vaihtoehtoja. 

Mutta todellisuus oli mitä oli. Voiko kukaan väittää, että esim. oopperamme näkyvä roolihenkilö Lauri Aaltio tai esim 15-vuotias isäni pani kotona repun selkäänsä ja sanoi: "Lähdenpä sisällissotaan". Tai kiljuiko jääkärivääpeli Vuorisalo: "Vatsa sisään, kansalaissoturi".

Oopperamme ei ole mikään historiaa uudellen arvioiva väitöskirja. Se toimii vapaussodan ajan käsitteillä. Tapahtumien lopputuloksena oli se yhteiskunnallinen ja poliittinen valtiorakenne, jossa edelleenkin elämme, ja jonka piiristä ovat etsineet vapauttaan ja turvaa toisinajattelijat, tsetseenit, homot, tummaihoiset, uskonnottomat, lahkolaiset ja muut. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että naapurissa oli meneillään epäonnistuva, melkein sata vuotta kestävä yhteiskuntakokeilu. Seurauksena oli uusiakin Vapaussotia ja kokeilun pärskeet häiritsivät vakavasti omaa rakennustyötämme vuosikymmenien aikana.

Gérard de Lairesse - Allegoria kaupan vapaudesta (1672) wikimedia.org

VALOKUVAT KERTOVAT

Vapaussota merkitsi Etelä-Suomen valokuvaamoille suurta liikevaihdon kasvua. Soturit tajusivat molemmin puolin, että suurta ja merkittävää oli tekeillä. Ensin tulvehtivat asiakkaiksi punaisten joukot, sitten voittoisat suojeluskuntalaiset.

Tyylierojakin oli. Aatteet, liput ja iskulaiseet tuotiin punakaartin kuvissa usein julki. Punaiset todistelevat mielellään  valokuvissa vallanvaihdon lopullisuutta ja punakaartin ylivoimaa. Esikunnatkin olivat joissakin tapauksessa tarttuneet kivääriin. Kaartilaisills näkyy kuvissa selvästi kohonnut omanarvontunto. Mies tai nainen oli viimeinkin päässyt asemaan, jossa häntä ei komenneltu. Oli uusi kokemus, kun ruukin patruunat ja ökytalojen isännät väistivät kaartilaista maantiellä kuljettaessa. Erityispiirre olivat aseelliset naissotilaat.

Suojeluskuntakuvissa on tasaisempi tunnelma. Esiinnytään melko usein ilman kivääriä, mutta kylläkin ryhdikkäästi. Vaikutelma on usein "Uskonnon ja kansanvallan puolesta". Esim. Tampereella näyttää olevan otettu kahdenlaisia kuvia. Ensin on rynnätty kuvaamoon heti ensimmäisellä päivälomalla nokisissa ja reikäisissä kenttävaatteissa, jotka olivat lakkia lukuunottamatta soturin omia. Sitten univormutilanne parani ja heti oli asiaa kuvaajalle uudestaan.

Keuruulaisia vapaussotureita Tampereella keväällä 1918. Edessä Takasen tytär Impi ja toinen naishenkilö, mahdollisesti sisarensa Olga.  Takana Arho Kivi-Mannila (vas) ja Eero Takanen.

Takasen perheestä lähti Vilppulan rintamalle 6 poikaa ja 2 tyttöä. Isänmaallinen innostus oli koko pitäjässä suurta. Tieto pikaisesta lähdöstä Viipuriin lisäsi kuvaushetken juhlallisuutta, vaikka toisaalta ei ollutkaan varmuutta vielä, kuinka taistelut Kannaksella päättyisivät. Ehkä uutiset saksalaisten maihinnoususta Hankoon oli jo saatu.

Tilanteen epävarmuudesta huolimatta henkilöistä huokuu vankka vakaumus, että Suomi jatkaisi kulkuaan vapaana ja omin voimin. Tyttöjen olemus ja vaatetus antavat ymmärtää, että Lotta-Svärd-järjestöä ei ollut vielä perustettu. Molemmilla naisilla on päässään harmaa sotilaslakki, toisella mustat vaatteet. Impi Takanen on saanut ylleen harmaan sotilasmanttelin. Hänen pitkä tukkansa on palmikoitu ja rusetilla varustettu. Käsissä on mustat lapaset, puhalsivathan ulkona vielä hyiset tuulet.

Impi Takanen on esikuva Vilppulan Vaihe-oopperan fiktiiviselle laulajalle Kerttu Kotilalle, joka esittää oopperassa aarian "Suomi !" tilanteesa, jolloin Vilppulan taistelu oli jo ratkennut.



 

Pieksujalkaisia "oman kylän poikia" Tampereella 1918. Keuruun Pohjoislahdella suojeluskunnan kyläosastoa johti ja koulutti jo v. 1917-1918 vuodenvaihteessa hiljattain seminaarista päässyt opettaja Tuure Helavaara (vas). Hän oli kylän keskustassa asuneen räätäli Helavaaran poika. 

Räätäli Helavaara oli  kiinnostunut kansallisesta kulttuurista ja yhteiskunnallisista asioista (vrt. Väinö Linnan kuvaama räätäli Halme) ja kasvatti lapsensakin, pojan ja tyttären, samaan henkeen. Tuure Helavaara  oli 1940-luvulla usein kotonani saunavieraana, perhejuhlissa jne.  Muutaman kerran kuulin hänen kertovan yksityiskohtia Messukylän taisteluista ja Tampellan valtauksesta.

Keskellä mv. Julius Ruohonen, joka oli toiminut aikaisemmin metsäyhtiön piirimiehenä kylällä,  siirtyi sittemmin maanviljelijäksi kylässä sijaitsevalle Koskenharjun (Koskipää) tilalle. Perhetuttava, joka puhui usein sotaretken vaiheista.

Edwin Lintula, 34 v. (oik.)  on omistanut Lintusyrjän tilan Keuruun Pohjoislahdella vuodesta 1915 lähtien. Hän toimi 6. komppanian ryhmänjohtajana koko sotaretken ajan. Lintula joutui vartioimaan ja huoltamaan suurta hevoslaumaa Pellavatehtaan valtauksen aikana ja sen jälkeen 3. 4. 1918. Kosken takana mm. Hämeenpuistossa ja Finlaysonin alueella kuitenkin satoja hevosia, rekiä ja heinäkuormia jäljellä, joita hyödyntäen  Orjatsalo, Lehtimäki ja muut päälliköt pääsivät pakenemaan Näsijärven kautta.

UUSIIN MAISEMIIN

Muistiinpanoissa ei ole merkintää, mutta mahdollisesti 6.komppania vietti hyökkäyspäivää seuranneen yönsä valtaamansa Pellavatehtaan Juhlatalon toisessa kerroksessa.  Lauri Aaltio kertoo, että alakerrassa pidettiin "...jonkinlaisia tansseja... Tytöissä oli punaisia, jotka vihjailivat: Ei mene pitkään, kun lähdette täältä... Rahjalla on niin kova sakki." Siitä sitten alkoi keskustelu, jota olemme Paavo Joensalon kanssa improvisoineet. Mutta todellisuudessakin Lauri Aaltion sukulaiset ovat uumoilleet, että jotakin "eheyttämistä" näissä keskusteluissa yritettiin, mikä olisikin uskottavaa.

Aamulla 4. 4 oli karski herätys.   Tavoitteena oli Näsilinna, josta Melin miehineen oli poistunut yöllä. Komppania ei joutunut etenemään kärjessä, vaan paikalle oli tuotu komppania eräästä jääkärirykmentistä. Nyt mentiin taas neulapadosta yli, mutta tälläkertaa kohti länttä. Punaiset olivat yöaikaan purkaneet hieman  patoa, mutta ilmeisesti tarvittava "Iivarin pikasilta" tehtiin nopeasti puuverstaan puolella. Pian putoili koskeen vuorostaan hallituksen joukkoja. Voitto Virkajärvi kertoo, että pari hänenkin kavereistaan putosi ja katosi kosken kuohuihin.  Kerrotaan ensimmäisen ylittäjän olleen suojeluskuntalainen Niilo Reinikka Virroilta, myöhemmin vapaaehtoinen Viron Vapaussodassa.

Jyrkässä rinteessä Finlaysonin puolella kaatui monta suojeluskuntalaista, sillä punaisten panssarijuna ilmestyi taas näkyviin ja tulitti konekiväärein hyökkääjiä sivusta. Pispalan naiskomppania kivääreineen tähtäili sotureita kosken partaalla myöskin. Mutta niin vain Näsilinnan upea residenssi ruumisröykkioineen vaihtoi omistajaa jälleen.

Paraatit oli varattu muille joukoille. Keuruulaiskomppania pakattiin junaan. Lempäälässä jalkauduttiin marssisuuntana Vesilahti. Onneksi punaiset olivat väistyneet Urjalan ("Pentinkulman") suuntaan ja saatettiin palata aikaa myöten  Tampereelle. Siellä myönnettiin kaikille 5 päivän loma. (ehkä lukuisat tamperelaiset uniformuvalokuvat on otettu juuri tämän loman aikana.)

Junakuljetus Viipurin rintamalle alkoi loman jälkeen Tampereen asemalta. Pieksämäen kautta mentiin, Hämeenlinna-Lahti-alueella oli vielä vankka punainen miehitys. Tampereen vallanneet yksiköt saivat olla Viipurissa enimmäkseen reservinä, majoittuen mm. Tienhaaran asemalla. (Pekkala). Jääkärirykmentit tekivät taidokkaita, osin epätahdissa olevia saarrostusliikkeitään ja niin vaan pääsi punaisten johto laivalla lähes kokonaisuudessaan Pietariin karkuun.

Kallio-Mannilan savusaunassa oli asunut vuosikausia  Abidon Apin suurperhe. Sen kaksi poikaa osallistui sotaan hallituksen puolella. Samuli Api osallistui sodan viimeiseen operaatioon Inon linnakkeella toukokuun puolivälissä. Oli aselepo, neuvotteluja pidettiin Terijoen rautatieasemalla. Venäläisiä yritettiin kuulopuheiden mukaan huijata saksalaisilla asepuvuilla. Ne vedettiin päälle ja marssittiin aseman ikkunoiden edestä jääkärivääpelin (Vuorisalo???) komentaessa: "Links, links, links, ein, zwei, drei". Ja sitten juostiin salassa  makasiinin ympäri ja otettiin taas tahti vääpeli huutaessa yhä uudestaan ja uudestaan "links, links, links".

Leninillä oli Saksan keisarin kanssa tehtynä "Ribbentrop-sopimus" ja Saksaa ja sen mittavaa sotavoimaa piti kunnioittaa. Ehkäpä tämä teatteri vaikutti päätöksiin jotakin ja niin vain Inon venäläinen varuskunta  poistui räjäytettyään linnakkeen sitä ennen maantasalle. Koko Suomi oli vapaa. Pian koittaisi aika alkaa neuvotella rauhasta Tartossa Trotskin ja kumppaneiden kanssa.

Abidon  ja Hilda Apin suurperheelle, jonka toinenkin poika Iivari taisteli valkoisten joukoissa, järjestettiin ajanmittaan virka-asunto ja talonmiehen toimi Pohjoislahden Nuorisoseuran talolla.


Varttuneet vapaussoturit, kuten Leppälä, Pekkala ja Lintula kotiutettiin Viipurin rintamalta heti toukokuun alussa nimenomaan peltotöihin. Koska rauhaa ei oltu vielä tehty, pidettiin sotilaallista läsnäoloa Kannaksella hyvin tärkeänä. Mm. Lauri Aaltio ja setäni Viljo palvelivat asevelvollisuusajan rajan pinnassa. Siellä oli pientä kähinää jatkuvasti. Setäni kertoi, että ruokaa oli vähän ja se oli usein pilaantunutta. He kärsivät suorastaan nälkää.

Ruokatilanne oli koko maassa vaikea. Isäni kertoi, että hän näki ainoan kerran elämässään pettua kuorittavan ja pettuleipää valmistettavan sinä keväänä eräässä Manniskylän hirsimökissä. Perheen poika, sittemmin vanhempiemme hyvä tuttava,  oli myös taistellut valkoisten joukoissa Vilppulasta eteenpäin. Nyt oli voitto tullut, mutta myös nälkä.  Kerjäämään tai naapuriapua pyytämään ei kuitenkaan haluttu lähteä. Miten synkkä tilanne mahtoikaan  olla punaisten puolella ja kaukana maatiloilta? Ei ollut tosiaan paino-ongelmia.

Tämä kaikki tuntuu isäni kertomana oudolta ja vieraalta rakkaassa Suomessamme, mutta onhan siitä ajasta kulunut jo lähes sata vuotta.

KONSERTTIKIERTUEEN SISÄLLÖSTÄ

Vilppulan Vaihe - oopperan alustava libretto on valmistunut jo keväällä 2011.

Nyt, vuotta myöhemmin, olemme päässeet vaiheeseen 1, joka on oopperakonserttikiertue. Kiertueella esitetään librettoon sisältyvät 17 aariaa. Aariat nivoo yhteen kalevalamittainen juontoteksti, jonka esittää "Kolin Ukko" Lauri Sinkkonen.

Tämän blogin oikeassa yläkulmassa on lueteltu konserttikiertueen esitysajankohdat.  Näiden alta löytyvät linkit mainosjulisteeseen ja konsertin sisältöön (aarialuettelo ja roolitus).

HUOM! Keuruulle on lisätty toinen esitys sunnuntaille 3.6. 2012. Esitykset alkavat klo 14:00 ja klo 19:00.

H-HETKEN LÄHESTYESSÄ

Työryhmä vierailulla tulevan oopperakonsertin eräällä esityspaikalla Tampereen Tuomiokirkossa. Solistien rooliasuja testataan.Henkilöt vasemmalta: Säveltäjä ja tuottaja Paavo Joensalo, sopraano Reetta Haavisto, baritoni Antti Pakkanen, mezzosopraano Malin Döragrip, basso Matti Turunen ja libretisti Raimo Kallio-Mannila.

Harjoituksissa Helsingin Vanhassa Kirkossa 9.5.2012. Vasemmalta lukien: tenori Marko Nuutinen, basso Matti Turunen ja baritoni Antti Pakkanen

HYÖKKÄYKSEN RISKIT

Äkkiä ajatellen  Lapinniemestä lähteneillä pataljoonilla oli yöllisessä hyökkäyksessään helppo tehtävä. Mutta ei tilanne niin yksinkertainen ollut.

Punaisilla oli Tampereella kaksi panssarijunaa ammattitaitoisine miehistöineen  täydessä iskussa odottamassa lahtarien hyökkäystä.  Toinen niistä oli samana yönä Epilässä ja toinenkin oli matkalla siihen suuntaan, kun se luiskahti raiteilta Pellavatehtaan mutkassa. Sitä kangettiin takaisin koko yö  juuri samaan aikaan, kun Eljas Erkko ja kumppanit pyyhälsivät risteyksen ohi. Juna saatiin raiteille vasta kello 7 aamun koitteessa. Koska Porin rata oli  poikki, ei myöskään Epilän juna päässyt hyökkääjien kimppuun. Sattuma ratkaisi tilanteen niin, että Erkon reitinvalinta oli oikea.

Jos edes toinen juna olisi tilanteen aikana asemissa Tampereen ratapihalla,  olisi Tampereen valtaus jäänyt siltä viikolta tekemättä. Junissa oli valonheittimet ja muutama tykki sekä konekiväärit. Ne olisivat tulittaneet Erkon  4-jonoa edestäpäin pitkin ratalinjaa, ja ratakuilussa olisi syntynyt karmeata jälkeä. Ainakin Vöyrin sotakoulun ja Väinönheimon pataljoona olisivat poistuneet muonavahvuudesta. Juna olisi tietenkin ajanut sen jälkeen satamaan ja tuhonnut  suuren osan muistakin komppanioista. Mutta onni oli hyökkääjien puolella.

AIHEESTA AAMULEHDESSÄ

Tampereen historia kiinnostaa. Ohessa maaliskuinen lehtileike Aamulehdestä. Lopussa muistin virkistykseksi tulevien oopperakonserttien päivämäärät. Oopperassa Eljas Erkolle on varattu oma aariansa. Erkon ja vapaussoturi Lauri Aaltion ym. vaiheita Tampereen valtauksessa on selvitetty edellisessä blogimerkinnässä "Kohti Tammerkoskea".

KOHTI TAMMERKOSKEA

Maaliskuun puolivälissä alkoi tapahtua. Mannerheim oli koonnut ja kouluttanut iskukykyisen armeijan ja suunnitteli Lylyssä ja Korkeakoskella olevien sotavoimien saartamista.  Punaisten johto ei ollut tilanteen tasalla, uskoi voittoon ja yritti samaan aikaan lopullista läpimurtoa aavejunineen Vilppulassa.

Tappio Länkipohjassa ja viimeisen rynnistyksen epäonnistuminen Vilppulassa johti punakaartin rintaman romahdukseen. Wilkman, Länkipohjan voittaja, sai jopa hetkeksi rautatien poikki Orivedellä, mutta panssarijunahyökkäys avasi punaisten pakotien hetkeksi jälleen. Rintamat liikahtivat kuitenkin lyhyessä ajassa lähelle Tamperetta.

Kertojat Leppälä, Pekkala ja Lintula valaisevat lyhyesti mm. Lylyn ja Juupajoen valtausta. Lintulan mukaan 6. komppanian päällikkönä oli alkuun eversti "Jotakin" (käsialasta ei saanut selvää). Juupajoella hän oli jo "sellaisessa kunnossa, että oli pantava vartiointiin". Ottamatta kantaa siihen, mikä oli syynä, lopputulos oli se, että pat. kom. majuri Väinönheimo vapautti everstin virastaan ja tilalle komppanianpäälliköksi tuli jääkärivääpeli Vuorisalo. Hän olikin mies paikallaan, hoiti virkansa mallikelpoisesti, osallistui myöhemmin Aunuksen retkeen ja Viron Vapaussotaan saaden surmansa  Narvan valtauksessa.

Orivedellä 6. komppania yöpyi kansanopistolla. Sittemmin hyökkäys siirtyi sivuun ratalinjasta, edettiin Teiskoon, Aitolahdelle ja Messukylään. Taistelut olivat ajoittain kiivaita ja tappioitakin tuli. Alettiin lähestyä Tamperetta. Martti Leppälänkin näköpiiriin alkoi ilmestyä tuttuja sotureita. Vöyrin Sotakoulun komppaniat taistelivat rinnalla.

Hallituksen pääministeri Svinhuvud oli paennut jäänsärkijällä Helsingistä ja tullut kiertokautta Tallinnan, Berliinin ja Vaasan kautta rintamalle. Kiirastorstaina 28. 3. piti olla valkoisen armeijanesittely ja juhlanäytös. Toisin kuitenkin kävi. Päähyökkäys pysähtyi punaisten kuularuiskutuleen Kalevankankaalla ja tappiot olivat merkittävät.

Kalevankankaan ja Näsijärven välisellä alueella edistystä kuitenkin tapahtui. Väinönheimon pataljoona taisteli lähinnä Hipposta ja läheni keuhkotautisairaalaa ja Lapin esikaupunkia. Majapaikkana yöllä oli Enebergin kasvihuoneen huvila Irjalan kartanon alapuolella. Tamperelaiset kai tuntevat paikan. Sieltä mentiin "linjoille"joskus pitkäksikin aikaa. Merkittävää oli, että vöyriläiset valtasivat Kaupin sahan ja Koukkuniemen  lähellä rantaa. Reserviupseeri- ja aliupseerikoulutukselle oli kunniaksi, että  kyvykäs oppilas, "jefreittari" Eljas Erkko kunnostautui johtamistehtävissä. Kaiken kukkuraksi Erkko valtasi 20 vapaaehtoisen kanssa Lapinniemen puuvillatehtaan sitkeässä taistelussa aamuyöllä 29. 3. 1918. Lähtöasemat Tampereen lopulliselle valtaukselle olivat hyvät.

Kiirastorstain jälkeen pidettiin tuumaustauko. Jääkäripataljoonan kouluttaja eversti Ausfelt oli menettänyt kymmeniä oppilaitaan huonosti onnistuneessa hyökkäyksessä. Nyt hän alkoi saada saksankieltään ymmärretyksi konjakkiportaassa. Hänen uudet teesinsä mullistivatkin skandinaavis-venäläiset ohjesäännöt: 

a) hyökätään yöllä pimeässä,  b) hyökätään suljettuina jonoina, c) valkoiset hihanauhat korvataan kuusenhavuilla päähineessä, d) kullekin komppanialle määrätään omat osoitteensa.

Toivottiin vielä, että kaupunki antautuisi, tai muuten ammutaan tykistöllä. Ylipäällikkö Lehtimäki teki kaikkensa torjuakseen sopimukseen, joten hyökkäystoimet alkoivat 3. 4. 1918 klo 2.30 tykistökeskityksellä ja klo 3. 00 jalkaväkihyökkäyksillä pohjoisesta, idästä ja etelästä.

Idästä pääsi läpi vain Melinin komppania edeten reilun parin tunnin kuluessa Näsinlinnaan (vrt. uusi elokuva). Jostakin syystä nykyään on esitetty, että Melin pääsi komppanioineen ainoana läpi ja taistelu Näsilinnasta oli Vapaussodassa käänteentekevä. Tämmöinen ihmetyttää.  Naapurieni ja pitäjäläisten kertomusten mukaan Tampereen valtauksessa tapahtui heti yöllä Lapinniemestä lähdettyä suuri läpimurto ja sen ansiosta kaupunki pystyttiin valtaamaan sisältä päin. Eli kuten Suomen Vapaussota V sivulla 482 kertoo:

 "Hämmästyneinä  tavattuaan hyökkääjät keskellä kaupunkia eivät punaiset missään kyenneet koottuun ja yhtenäiseen taisteluun".

Pohjoisessa oli 4 pataljoonaa (Malmberg) järjestetty jo tuntikausia ennen H-hetkeä 3.00 komppanioittain valmiiksi 4-jonoiksi Vanhainkodin alueelle. Vöyrin pataljoona oli ensimmäisenä, kärjessään Eljas Erkko. Seuraavana oli Väinönheimon pataljoona ja sitten muut. Hyökkäysurana oli Lapinniemen-Tammelan aurattu  maantie. Tammelan laidalla odotteli venäläisten suunnittelemat konekivääribunkkerit ja rakennuksista tähtäili kiväärimiehiä. Suomen Vapaussota V kirjoittaa sivulla 481:  "Ensimmäiset sata metriä kuljettiin herättämättä vihollisen huomiota, mutta äkkiä kohtasi kolonnaa kiivas tuli". Jos kärjessä olisi ollut karoliinihenkinen, hakkaa-päälle-upseeri, kaikki 4 pataljoonaa olisi tapettu sille hyökkäysuralle. Näin ei käynyt.  Historiateos jatkaa:  

"Luutnantti Erkko, jolla oli etummmainen osasto johdossaan poikkesi nopeasti oikealle, johti kolonnan alas Naistenlahden jäälle ja saavutti kädenkäänteessä rannan sillä kohdalla, missä rautatieraiteet tulevat satamaan. Täällä maasto ja halkopinot tarjosivat hyvän suojan ja seuraamalla syvässä leikkauksessa kulkevaa satamarataa pääsi kolonna nopeasti ja ilman tappioita sille kohdalle... ... missä Erkkilän silta kulkee yli radan". 

 Siis 4 pataljoonaa (ehkä 2000 miestä) juoksi kymmenien kuularuiskujen vartioimasta Tampereen puolustusketjusta läpi käytännössä laukaustakaan ampumatta.

Nyt oltiin jo lähellä rautatieasemaa ja komppaniat kääntyivät etsimään omia "rastejaan". Tammela oli Ekströmin ja Stjenschantzin aluetta lukuunottamatta vaikeaa eteläosaa, joka kuului Väinönheimolle. Ekström sai hommansa valmiiksi jo klo 5.30, Stjernschantzilla oli vaikeuksia Tammelan itäosassa ja kansakoulussa, vaikka iskikin  puolustajien selkään lännestä, kun puolustajat tähtäilivät idän suuntaan.

Vöyrin pataljoonalle oli määrätty Kyttälän ja Pellavatehtaan alueet. Keuruulaiset seurasivat samaa reittiä saavuttaen "rastinsa" ns. Tuomisen kivimuurin Johanneksen kirkon takana klo 3.15. Hyvin juostu. Edwin Lintula kertoo: "Kun se (Tuomisen kivimuuri) oli vallattu keskuspaikaksi, jäi k:ja sinne vartioimaan vangiksi otettuja venäläisiä upseereja toisten mennessä eteenpäin". Juho Pekkala kertoo: "Toiset menivät taloon sisään toisten mennessä Johanneksen kirkkoon, jossa huhuttiin olevan punaisia".  Päivän ensimmäinen tappio koettiin, kun Arvo Ahoranta kaatui kerrostalon porraskäytävässä.

Martti Leppälä jatkaa: "K:lo 5-6 välillä lähdettiin sieltä Pellavatehtaan silloiseen juhlasaliin, missä sanottiin olevan punaisten hevosmiehiä."  Satakunnan sillan läheisyydessä oli upouusi paloasema, jonka Vöyrin 4. komppania valtasi nopeasti.

Vahvasti miehitetty Kauppaoppilaitos sensijaan piti kauan puoliaan. Kaksi vöyriläistä pyöri myös Juhlatalon lukitulla pääovella, kun keuruulaisten joukkue juoksi paikalle. Eräs avulias tamperelainen neuvoi toista ovea. Leppälän ryhmä lähti sinne ja nousi toista porrasta ylös juhlasalin sivuovelle. Alkoi kuulua ammuntaa toisestakin porrashuoneesta, jossa jo taisteltiin. Joukkueenjohtaja (Vaissi) pääsikin sieltä ylös, mutta joutui ammutuksi juhlaovella. Sitten Leppälä ja Kalliomäki-niminen mies astuivat vuorollaan toisesta ovesta juhlasaliin  käsissään näkyvästi 4 viritettyä varsikäsikranaattia, joiden piti taata henki ja terveys. Se oli shakinpeluuta uusilla, vaarallisilla nappuloilla. Mutta niin vain tuloksena oli matti ja  temppu sai punaiset antautumaan.

Joukon johtaja, turkulainen A-komppanian päällikkö löytyi painimaton alta viereltään kaksi katunaista. Paikallaolevat 2 vöyriläistä ottivat kaikki vangit huostaansa ja pian oli 6. komppanian harmiksi Aamulehdessä uutinen, että Vöyrin pataljoona on vallannut Juhlatalon ja ottanut 280 vankia. (Pekkala)

Martti Leppälä kertoo edelleen, että Satakunnankadun ylitys oli vaikeaa, koska punaiset ampuivat kuularuiskuin ja tykein sitä pitkin Finlaysonin puolelta. Aamu 3. 4. 1918 alkoi sarastaa. Isoja teollisuushalleja kosken rannassa siirtyi hallituksen joukkojen hallintaan. Pellavatehtaan ylimpään kerrokseen sijoitettiin tarkka-ampujia, jotka pystyivät tulittamaan rantakaistaa aina Hämeensillalle asti.

Finlaysonin puolellakin herättiin.  Kuului komentoja ja hetikohta salskeita kaartilaisia punaiset nauhat karvalakeissaan ja raskaat ammusvyöt panoksista pullottaen juoksi peräperää  neulapatoa pitkin. (Veturi?)pajalla heitä tähtäili yhtä salskeita pihlajaveteläisiä kuusenoksa lakissaan "onnistuenkin pudottamaan padolta alas lähes 50 punaista". Kaameat olivat näkemyserot, mutta kaamea oli myös Tampereen keväinen aamu.  Leppälä itse ampui kosken yli 4 soturin kanssa lähellä rantaa sijaitsevasta "huvilasta"(olisiko ollut toim. johtajan työsuhdeasunto?), josta näki myös ylös mäelle Näsilinnaan. Leppälä arveli, että siellä oli jo valkoisia (Melin), eikä porukka ampunut sinne.

Voitaneen siis sanoa, että Ausfeltin suunnitelma, joka kai perustui saksalaisten Lüttich-Liege-operaatioon 1914, toimi yllättävän hyvin Lapinniemestä lähteneiden joukkojen osalta. Hyökkäys ei murentunut Tammelan vainioille. Punakaartin 70 kuularuiskua (Kulo) olivat päivänvalossa  lamauttava vastustaja.

SOTAA RATALINJALLA

.
Vallankumouksista ei ollut vanhaa kokemusta ja kuviteltiin yleisesti, että kumous tapahtuisi vähin äänin  "kunnallisella tasolla" koko maassa yhtäaikaa.  Niin ei kuitenkaan käynyt.  Etelä-Suomen ulkopuolella koko hanke muuttui tylsäksi rintamasodaksi. Punainen Tampere toimi taistelujen tukialueena ja rautatiet tärkeänä väylänä sekä Porin että Vilppulan suuntaan.

Rautateiden merkitys sodankäynnissä oli tiedostettu jo varhain. Venäjän armeijan liikekannallepano maailmansodan alussa  perustui täysin junakuljetuksiin. (näin toimi myös Suomen armeija vielä 1939-1944). Mm. Eduskuntatalon edessä ovat näistä ajoista muistuttaneet tsaarin armeijan hevostallit, joiden laitureilta, kuten mm. Hennalasta ja Riihimäelta, lastattiin miehistöä hevosineen vietäväksi suoraan Itä-Preussin miinakentille elokuussa 1914.

Kuljetuksia oli harjoiteltu jo Japanin sodassa. Aseet ja ammushuolto vaativat raskasta kuljetuskalustoa. Esikunta vaati oman junansa makuu-, palvelu- ja työskentelyosastoineen. Muonitus ja sanitäärit tarvitsivat omat vaununsa. Telttamajoitus talviolosuhteissa varsinkin kouluttamattomilla joukoilla ei oikein onnistunut. Tästä syystä päädyttiin miehistön osalta usein matkustaja- tai härkävaunumajoitukseen sikäli, kun kylän kansakoulu ja maatalojen pirtit sekä kamarit eivät riittäneet. 

42. Divisioonan komentaja Svetsnikoville tässä ei ollut mitään outoa. Koska Vilppulassa ei saatu läpimurtoa, Lylyn ja Korkeakosken ratapihoille alkoi muodostua operaatioiden tueksi "punakaartikyliä", joista joukkoja siirrettiin  hyökätessä junalla Vilppulan suuntaan tai  hevosrekikuljetuksin sivukoukkauksiin esim. Ruovedelle tai Kuoreveden kohteisiin. Mm. kaartilainen Mattila kertoi minulle helsinkiläisen komppanian kuljetuksista Väärinmajaan ja tilanteista, joissa "plutuuna" joutui luotisateessa  levittäytymään tien molemmille puolille umpihankeen, vaikka Mattilalla  ja monella muullakin oli jalassaan vain pikkukengät. Yöksi palattiin Lylyyn.  Mattila painotti, että täälläkin, samoin kuin aiemmin Mäntässä, sodittiin yhtenä päivänä vain 8 tuntia ruokatauoin, olihan työaikakiistassa saatu lakon avulla juuri tärkeä voitto. Taistelukenttä jätettiin siis yön ajaksi suosiolla viholliselle.

Miesvoima  riitti yhtenäisen rintaman muodostumiseen vain  rautatien läheisyydessä ja ajoittain pääteidenkin varressa. Muilla osin oli partiotoimintaa, jonka avulla valvottiin maastoa, seurattiin latuja jne. Erityisen tukala oli paikallisten asukkaiden ja mm. maalaistalojen asema. Evakkoon ei voinut lähteä, sillä lehmät tarvitsivat hoitajansa. Asukkaita kovisteltiin ja myös murhattiin, koska heitä epäiltiin vastapuolen suosimisesta tai suorastaan vakoilusta. Vangit usein tapettiin. Tämä kaikki on tuttua myös Venäjän Siperian kuvauksista.

Koolla oli kovasti samanhenkistä väkeä ja aatetta käytiin kohottamassa vähän väliä. Mattila kertoi, että hänen komppanialleen järjestettiin taistelumoraalin kohotustilaisuus Oriveden asemalla heti rytinän alkuvaiheessa. Reessä makasi kuollut mies, jonka punainen jäsenkirja oli niitattu puseroon kiinni pystyssä törröttävän, pitkäteräisen puukon avulla.  "Provosointia vai ei", sanoi Mattila, "minä ja me muut unohdimme rauhanaatteet sillä hetkellä".

Yhteishenki oli kova. Kuitenkin hallituksen joukkojen tiukka puolustus ja sodan pitkittyminen aiheuttivat nurinaa. Lomille haluttiin päästä ja lähdettiinkin, vaikka suuria hyökkäysoperaatioita oli ohjelmassa.

Suuri osa komppaniasta oli painin harrastajia ja esim. Jyryn kasvatteja.  Mattila kertoi, että yhteishenki petti vain kerran. Komppanian juna oli pysäytetty peräytymisvaiheessa jonnekin Oriveden-Kangasalan vaiheilla suhteellisen aukeaan maastoon. Valmisteltiin tuliasemia pienille mäentöppäröille.  Silloin näkyi hiihtäviä, osin lumipukuisia rivistöjä kummallakin puolella aukean laidassa. Oltiin joutumassa pussiin. "Näimme silloin, että pari toveria oli rassamassa veturia irti muista vaunuista. Ammuimme heidät siihen", kertoi Mattila.

"En ollut Tampereella valtauksen aikana.  Saimme turhankin pontevan herätyksen  suojeluskunnan pojilta eräänä toukokuun aamuna Haminan kasarmilla. Veivät melko pian Tammisaareen.  Sotien aikaan jouduin turvasäilöön ja vähäksi aikaa rintamallekin. Sitten olen ollut Pasilassa hommissa ja hitsaillut autokoreja Helsingin pitäjän puolella".

MIEKALLA PIIRRETTY RAJA

Martti Leppälän äkisti alkanut pohjoisen sotareissu kesti vain muutaman päivän. Sillä aikaa tilanne kuumeni myös Keuruun -Haapamäen vaiheilla.

Rautateitten omistus tarkoitti siinä tilanteessa koko Suomen omistusta. Svinhuvudin hallitus pääkaupungissa ja myöhemmin Vaasassa kuvitteli omistavansa koko SVR:n maapohjineen kaikkineen.  Sitten tuli vallankumous ja kapinalliset omivat Etelä-Suomen kaluston ja väylät ja pyrkivät pääratoja myöten kohti pohjoista.  Ja kolmantena hääri Venäjän armeija bolsevistisine päälliköineen haluten varmistaa eri maakunnissa olevien varuskuntien yhteydet sekä strategisen ratayhteyden emämaahan Pietariin.

Tämä tilanne tuli ilmi esim. Keuruun seudulla kirkkaasti tammikuun lopulla 1918. Puhelin-  ym-tietoina tuli  HÄTKÄHDYTTÄVÄ UUTINEN, että  Venäjän laivaston bolsevistinen sotamiesneuvosto oli lahjoittanut punaisille suuren määrän kivääreitä ja näihin aseisiin tukeutuen punakaarti oli kaapannut vallan Helsingissä ja uhannut ankarilla rangaistuksilla vastaanhangoittelijoita.  Oliko tämä jo maailmanvallankumousta vai paikallista kapinaa? Siinä riitti kirkonkylän raitilla pohtimista.  Valkoisten vastarinta osoittautui olevan koko Etelä-Suomessa vähäistä tai suorastaan olematonta ainakin Pori-Tampere-linjalle saakka. Aikalisän saamiseksi Tampere-Haapamäki-rata olisi ehdottomasti pantava poikki.

Juho Pekkala kertoo yksityiskohdittain 28. 1. 1918 aamuyön tunteina tapahtuneesta Kolhon sillan räjäytyksestä. 50 kg dynamiittia oli varattu ja pyrolyksiinia lisäksi. Vilppulassa punakaartilla oli  liikaa aktiviteetteja, ehkä vartijatkin. Kolhoa pidettiin rauhallisempana. Ryhmä pidätti paikalla tavatun virkamiehen ja kertoi, että räjäytys tapahtuu hallituksen määräyksestä. Räjäytyksen jälkeen virkamies pääsi vapaaksi ja ryhmä katosi yön pimeyteen.

29. 1. 1918 Keuruun Suojeluskunnan vahva osasto liikehti aseet näkyvissä hallituksen järjestysvallan edustajana Haapamellä. Pelättiin "ryssien" ja punaisten hyökkäystä etelän suunnasta, mutta sitä ei tullut. Venäläinen paikallinen vartio-osasto  pysyi myös poissa näkyvistä. Nimismies Aaltio esiintyi virkamiehen koppalakki päässään ja komensi ylimääräiset tarkkailijat poistumaan aseman alueelta ja tämä tapahtui ilman veren vuodatusta.  Illan hämärtyessä pohjalaisten sotilasjuna saapui avuksi. Asemalla oli nyt vahva hallitusvallan miehitys, venäläiset vangittiin, kuten oli tehty muillakin ratavarren asemilla. Venäjänkieliset tekstit hakattiin kirveellä pois aseman seinistä.

Puhelinviesti tuli myös Mäntästä. Siellä oli kansalaissopu ollut kovalla koetuksella jo suurlakon aikana.  Nyt punakaarti oli saartanut tehtaan konttoristit ja insinöörit paksuseinäiseen omistajan asuntoon Mäntän linnaan. (Asialla oli paikkakuntalaisten lisäksi myös helsinkiläinen komppania, joka palasi 8 tuntia ammuskeltuaan joka ilta Tampereelle saunaan. Näin minulle kertoi Stadin kundi,  Mattila-niminen punakaartilainen syksyllä 1963).  Se oli puhdasoppista luokkasotaa. Kuolema uhkasi piiritettyjä juuri samoin kuin kymmeniä "riistäjiä" Noormarkussa, Varkaudessa ja Voikkaalla, sillä olihan itse Karl Marx tämän kaiken ennustanut.

Keuruun Suojeluskunnan 40 miehen osasto matkasi seuraavana iltana pikavauhtia Mäntän liepeille, valtasi yhdyskunnan seuraavana aamuna ja vapautti tehtaan valkokaulushenkilökunnan. Monelle selvisi nyt, että sodalla oli vahva veljessota-ulottuvuutensa.  Venäläistä sotaväkeä ei Mäntässä tiettävästi ollut.

Helmikuun alussa Haapamäkeä tukikohtanaan pitäneet suojeluskunnat siirsivät etuvartionsa Vilppulaan ja Ruovedelle, jolle linjalle rintama nopeasti vakiintui. Vihollisen hyökätessä todettiin, että kärkijoukkona oli venäläisiä, mutta punakaartilaistenkin osuus oli suuri. Ajan mittaan venäläisten rooli joitakin erilliskahakoita lukuunottamatta heikkeni selvästi.

Edwin Lintulan haastattelusta selviää, että Keuruun Suojeluskunnasta siirrettiin pieniä yksiköitä mm.  Petäjävedelle, jossa tehtiin punaisten hankkeet tyhjiksi ja järjestettiin rautatien vartiointi. Suurehkoja pohjalaisosastoja matkasi Haapamäeltä edelleen Jyväskylään, Kuopioon ja Mikkelin-Mäntyharjun alueelle, jossa venäläiset ja "Kotkan sekä Karhulan parhaat pojat" yrittivät todella läpimurtoa. Juuri valmistuneen poikkiradan kautta pystyttiin operoimaan tehokkaasti myös Karjalan rintamaosilla. Mm. Aarne Sihvoa, valittua rintamakomentajaa, odotti Seinäjoelta lähetetty esikuntajuna onkapannu kuumana  Keuruun asemalla, koska tiedettiin, että Sihvo oli matkalla punakaartilaisalueen läpi  kestikievarikyydillä Eräjärven-Länkipohjan kautta kohti pohjoista.

Edellä on puhuttu n. 100 venäläissotilaan ryhmästä, jonka Keuruun Suojeluskunta toimitti tammikuun alussa Tampere-Toijala-rataosuudelle.  Rata oli nyt Vilppulassa poikki ja vastaava kuljetus enää  ei ollut mahdollista eikä myöskään hallitus sellaista toivonut. Ei haluttu, että punaiset saisivat vereksiä apuvoimia.  Pohjanmaalla vangitut venäläiset lähetettiin pieninä yksiköinä itärajaa kohti, osittain hevoskyydein tai marssimalla. Rajan ylitettyään tuskin moni palasi Suomeen ja osallistui kevään taisteluihin. Heillä oli kiire kotiin.

TILANNE KUUMENEE

Blogin pitämisessä on ollut pitkä tauko. Nyt kuitenkin olen sota-arkistosta löytänyt kolmen keuruulaisen vapaussoturin (Martti Leppälän, Juho Pekkalan ja Edwin Lintulan) haastatteluja vuosien 1917 ja 1918 kokemuksista. Kyseiset haastattelut on tehty vuonna 1937. Niistä käy ilmi paikkakunnan tapahtumien ja osittain myös asenteiden pääpiirteitä sotaa edeltävinä aikoina.

Marraskuun suurlakko Suomessa polkaistiin käyntiin  heti Leninin lokakuun vallankumouksen tapahduttua. Väestöryhmien ristiriidat näkyivät heti. Teille ilmestyi aseistettuja punaisia vartijoita, jotka miehittivät mm. puh. keskuksen ja vaativat maatyöt lopetettaviksi. Valkoiset olivat aseettomina alakynnessä. Vastapuolelle tuli kaiken kukkuraksi avuksi omalla junallaan saapunut  komennuskunta Tampereelta, ja se pyrki kirjalliseen sopimukseen, jolla paikkakunta siirtyisi kaartin täydelliseen valvontaan.

Suomi itsenäistyi joulukuun alussa. Keuruulla pyrittiin ottamaan huomioon uuden hallituksen määräykset, ja mm. nimismies Aaltio toimi tässä suhteessa tinkimättä.

Juho Pekkalan haettua "voipaketeita" (mm. 11 kivääriä) Kauhavalta joulukuussa voimasuhteet kääntyivät pitäjässä, ja hallituksen tukijat alkoivat esiintyä paikkakunnalla aktiivisesti. Suojeluskunta esiintyi ensi kerran aseet näkyvissä tammikuun alussa, kun Pohjanmaalta lähetettiin aseista riisuttu 100 miehen tihutöihin osallistunut venäläinen sotilasjoukko junalla kohti etelää. Se majoitettiin yhdeksi yöksi tarkoin vartioituna Keuruun Kansallispirtille.  Aamulla aseistettu suojeluskunta-osasto saattoi venäläiset junalla Tamperelle, josta heidät lähetettiin edelleen etelän suuntaan. On ymmärrettävää, että tämmöisellä matkalla virisi pientä suukopua vartijoiden ja matkaa kummastelevien Tampereen punakaartilaisten kesken.

Hallituksen tukijoille sodan syttyminen lienee ollut kuitenkin suuri yllätys. Silloinen väestö oli täysiä amatöörejä tällaisissa asioissa. Vain koti-Suomeen lähetetty harvalukuinen jääkäriverkosto edusti alan asiantuntemusta, mutta myös paikallisista suojeluskuntalaisista oli sukeutumassa tuotapikaa käyttökelpoisia toimijoita.

Tietynlaista res. ups. koulutusta alettiin toteuttaa jo tammikuun lopussa. Vimpelin Koulussa aloitettiin parin viikon kurssi jouluna 1917. (vrt. kirjaimia "VK" RUK:n mustan lipun kulmassa). Siellä aloitti pikaopinnot mm.  Eljas Erkko, myöhempi ulkoministeri ja Sanoma OYn vahva mies. Myös monet upseerina toimineet aloittivat uransa Vimpelissä,  mm. kenraali Aaro Pajari. Samat kirjaimet voisivat tarkoittaa myös Vöyrin koulua, johon tuli oppilaaksi lisää väkeä (AUK),  ja johon vimpeliläiset siirtyivät, monet opettajiksikin. Koko toiminta oli painopisteellisesti tähdätty venäläisiä varuskuntia vastaan.

Pihlajavetinen Martti Leppälä matkusti Vöyriin ilmoituksensa mukaan 10. 1. 1918 jääkäri Väinönheimon  ehdotuksesta. Koulutusta ehdittiin antaa n. 3 viikkoa. Aseistus ja varusteet olivat täysin puutteelliset, ja se näkyikin, kun tositoimet alkoivat.

Martti Leppälä kertoo venäläisen varuskunnan valtauksesta Ylistarossa tammikuun lopussa. Kiväärit oli saatu edellisenä päivänä, ja aamuyöllä lähdettiin ottamaan kosketusta viholliseen. Muutamaa minuuttia ennen kuumaa tilannetta todettiin, ettei suuri osa sotakoululaisista tuntenut kolmen linjan kiväärin rakennetta. Martti Leppälä joutui pimeässä lataamaan myös viereisten miesten kiväärit. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut, ja operaatio oli suuri menestys. Kyseisestä varuskunnasta saatiin Leppälän kertomuksen mukaan saaliiksi tuhat kivääriä.

Hyvällä onnella selvittiin myös Kokkolassa ja Raahessa.  Oulussa Leppälä joutui kk-ampujaksi. Mitään kokemusta soturilla ei kuularuiskusta ollut, mutta jossakin vaiheessa aseen toiminnasta oli pakko ottaa selvää. Tällä asenteella Leppälä koulutti rivimiehiä sitten Pihlajavedellä ja edelleen Mäntässä ja Kuorevedellä. Kova oli henki päällä. Venäläiset saisivat lähteä.