KOHTI TAMMERKOSKEA

Maaliskuun puolivälissä alkoi tapahtua. Mannerheim oli koonnut ja kouluttanut iskukykyisen armeijan ja suunnitteli Lylyssä ja Korkeakoskella olevien sotavoimien saartamista.  Punaisten johto ei ollut tilanteen tasalla, uskoi voittoon ja yritti samaan aikaan lopullista läpimurtoa aavejunineen Vilppulassa.

Tappio Länkipohjassa ja viimeisen rynnistyksen epäonnistuminen Vilppulassa johti punakaartin rintaman romahdukseen. Wilkman, Länkipohjan voittaja, sai jopa hetkeksi rautatien poikki Orivedellä, mutta panssarijunahyökkäys avasi punaisten pakotien hetkeksi jälleen. Rintamat liikahtivat kuitenkin lyhyessä ajassa lähelle Tamperetta.

Kertojat Leppälä, Pekkala ja Lintula valaisevat lyhyesti mm. Lylyn ja Juupajoen valtausta. Lintulan mukaan 6. komppanian päällikkönä oli alkuun eversti "Jotakin" (käsialasta ei saanut selvää). Juupajoella hän oli jo "sellaisessa kunnossa, että oli pantava vartiointiin". Ottamatta kantaa siihen, mikä oli syynä, lopputulos oli se, että pat. kom. majuri Väinönheimo vapautti everstin virastaan ja tilalle komppanianpäälliköksi tuli jääkärivääpeli Vuorisalo. Hän olikin mies paikallaan, hoiti virkansa mallikelpoisesti, osallistui myöhemmin Aunuksen retkeen ja Viron Vapaussotaan saaden surmansa  Narvan valtauksessa.

Orivedellä 6. komppania yöpyi kansanopistolla. Sittemmin hyökkäys siirtyi sivuun ratalinjasta, edettiin Teiskoon, Aitolahdelle ja Messukylään. Taistelut olivat ajoittain kiivaita ja tappioitakin tuli. Alettiin lähestyä Tamperetta. Martti Leppälänkin näköpiiriin alkoi ilmestyä tuttuja sotureita. Vöyrin Sotakoulun komppaniat taistelivat rinnalla.

Hallituksen pääministeri Svinhuvud oli paennut jäänsärkijällä Helsingistä ja tullut kiertokautta Tallinnan, Berliinin ja Vaasan kautta rintamalle. Kiirastorstaina 28. 3. piti olla valkoisen armeijanesittely ja juhlanäytös. Toisin kuitenkin kävi. Päähyökkäys pysähtyi punaisten kuularuiskutuleen Kalevankankaalla ja tappiot olivat merkittävät.

Kalevankankaan ja Näsijärven välisellä alueella edistystä kuitenkin tapahtui. Väinönheimon pataljoona taisteli lähinnä Hipposta ja läheni keuhkotautisairaalaa ja Lapin esikaupunkia. Majapaikkana yöllä oli Enebergin kasvihuoneen huvila Irjalan kartanon alapuolella. Tamperelaiset kai tuntevat paikan. Sieltä mentiin "linjoille"joskus pitkäksikin aikaa. Merkittävää oli, että vöyriläiset valtasivat Kaupin sahan ja Koukkuniemen  lähellä rantaa. Reserviupseeri- ja aliupseerikoulutukselle oli kunniaksi, että  kyvykäs oppilas, "jefreittari" Eljas Erkko kunnostautui johtamistehtävissä. Kaiken kukkuraksi Erkko valtasi 20 vapaaehtoisen kanssa Lapinniemen puuvillatehtaan sitkeässä taistelussa aamuyöllä 29. 3. 1918. Lähtöasemat Tampereen lopulliselle valtaukselle olivat hyvät.

Kiirastorstain jälkeen pidettiin tuumaustauko. Jääkäripataljoonan kouluttaja eversti Ausfelt oli menettänyt kymmeniä oppilaitaan huonosti onnistuneessa hyökkäyksessä. Nyt hän alkoi saada saksankieltään ymmärretyksi konjakkiportaassa. Hänen uudet teesinsä mullistivatkin skandinaavis-venäläiset ohjesäännöt: 

a) hyökätään yöllä pimeässä,  b) hyökätään suljettuina jonoina, c) valkoiset hihanauhat korvataan kuusenhavuilla päähineessä, d) kullekin komppanialle määrätään omat osoitteensa.

Toivottiin vielä, että kaupunki antautuisi, tai muuten ammutaan tykistöllä. Ylipäällikkö Lehtimäki teki kaikkensa torjuakseen sopimukseen, joten hyökkäystoimet alkoivat 3. 4. 1918 klo 2.30 tykistökeskityksellä ja klo 3. 00 jalkaväkihyökkäyksillä pohjoisesta, idästä ja etelästä.

Idästä pääsi läpi vain Melinin komppania edeten reilun parin tunnin kuluessa Näsinlinnaan (vrt. uusi elokuva). Jostakin syystä nykyään on esitetty, että Melin pääsi komppanioineen ainoana läpi ja taistelu Näsilinnasta oli Vapaussodassa käänteentekevä. Tämmöinen ihmetyttää.  Naapurieni ja pitäjäläisten kertomusten mukaan Tampereen valtauksessa tapahtui heti yöllä Lapinniemestä lähdettyä suuri läpimurto ja sen ansiosta kaupunki pystyttiin valtaamaan sisältä päin. Eli kuten Suomen Vapaussota V sivulla 482 kertoo:

 "Hämmästyneinä  tavattuaan hyökkääjät keskellä kaupunkia eivät punaiset missään kyenneet koottuun ja yhtenäiseen taisteluun".

Pohjoisessa oli 4 pataljoonaa (Malmberg) järjestetty jo tuntikausia ennen H-hetkeä 3.00 komppanioittain valmiiksi 4-jonoiksi Vanhainkodin alueelle. Vöyrin pataljoona oli ensimmäisenä, kärjessään Eljas Erkko. Seuraavana oli Väinönheimon pataljoona ja sitten muut. Hyökkäysurana oli Lapinniemen-Tammelan aurattu  maantie. Tammelan laidalla odotteli venäläisten suunnittelemat konekivääribunkkerit ja rakennuksista tähtäili kiväärimiehiä. Suomen Vapaussota V kirjoittaa sivulla 481:  "Ensimmäiset sata metriä kuljettiin herättämättä vihollisen huomiota, mutta äkkiä kohtasi kolonnaa kiivas tuli". Jos kärjessä olisi ollut karoliinihenkinen, hakkaa-päälle-upseeri, kaikki 4 pataljoonaa olisi tapettu sille hyökkäysuralle. Näin ei käynyt.  Historiateos jatkaa:  

"Luutnantti Erkko, jolla oli etummmainen osasto johdossaan poikkesi nopeasti oikealle, johti kolonnan alas Naistenlahden jäälle ja saavutti kädenkäänteessä rannan sillä kohdalla, missä rautatieraiteet tulevat satamaan. Täällä maasto ja halkopinot tarjosivat hyvän suojan ja seuraamalla syvässä leikkauksessa kulkevaa satamarataa pääsi kolonna nopeasti ja ilman tappioita sille kohdalle... ... missä Erkkilän silta kulkee yli radan". 

 Siis 4 pataljoonaa (ehkä 2000 miestä) juoksi kymmenien kuularuiskujen vartioimasta Tampereen puolustusketjusta läpi käytännössä laukaustakaan ampumatta.

Nyt oltiin jo lähellä rautatieasemaa ja komppaniat kääntyivät etsimään omia "rastejaan". Tammela oli Ekströmin ja Stjenschantzin aluetta lukuunottamatta vaikeaa eteläosaa, joka kuului Väinönheimolle. Ekström sai hommansa valmiiksi jo klo 5.30, Stjernschantzilla oli vaikeuksia Tammelan itäosassa ja kansakoulussa, vaikka iskikin  puolustajien selkään lännestä, kun puolustajat tähtäilivät idän suuntaan.

Vöyrin pataljoonalle oli määrätty Kyttälän ja Pellavatehtaan alueet. Keuruulaiset seurasivat samaa reittiä saavuttaen "rastinsa" ns. Tuomisen kivimuurin Johanneksen kirkon takana klo 3.15. Hyvin juostu. Edwin Lintula kertoo: "Kun se (Tuomisen kivimuuri) oli vallattu keskuspaikaksi, jäi k:ja sinne vartioimaan vangiksi otettuja venäläisiä upseereja toisten mennessä eteenpäin". Juho Pekkala kertoo: "Toiset menivät taloon sisään toisten mennessä Johanneksen kirkkoon, jossa huhuttiin olevan punaisia".  Päivän ensimmäinen tappio koettiin, kun Arvo Ahoranta kaatui kerrostalon porraskäytävässä.

Martti Leppälä jatkaa: "K:lo 5-6 välillä lähdettiin sieltä Pellavatehtaan silloiseen juhlasaliin, missä sanottiin olevan punaisten hevosmiehiä."  Satakunnan sillan läheisyydessä oli upouusi paloasema, jonka Vöyrin 4. komppania valtasi nopeasti.

Vahvasti miehitetty Kauppaoppilaitos sensijaan piti kauan puoliaan. Kaksi vöyriläistä pyöri myös Juhlatalon lukitulla pääovella, kun keuruulaisten joukkue juoksi paikalle. Eräs avulias tamperelainen neuvoi toista ovea. Leppälän ryhmä lähti sinne ja nousi toista porrasta ylös juhlasalin sivuovelle. Alkoi kuulua ammuntaa toisestakin porrashuoneesta, jossa jo taisteltiin. Joukkueenjohtaja (Vaissi) pääsikin sieltä ylös, mutta joutui ammutuksi juhlaovella. Sitten Leppälä ja Kalliomäki-niminen mies astuivat vuorollaan toisesta ovesta juhlasaliin  käsissään näkyvästi 4 viritettyä varsikäsikranaattia, joiden piti taata henki ja terveys. Se oli shakinpeluuta uusilla, vaarallisilla nappuloilla. Mutta niin vain tuloksena oli matti ja  temppu sai punaiset antautumaan.

Joukon johtaja, turkulainen A-komppanian päällikkö löytyi painimaton alta viereltään kaksi katunaista. Paikallaolevat 2 vöyriläistä ottivat kaikki vangit huostaansa ja pian oli 6. komppanian harmiksi Aamulehdessä uutinen, että Vöyrin pataljoona on vallannut Juhlatalon ja ottanut 280 vankia. (Pekkala)

Martti Leppälä kertoo edelleen, että Satakunnankadun ylitys oli vaikeaa, koska punaiset ampuivat kuularuiskuin ja tykein sitä pitkin Finlaysonin puolelta. Aamu 3. 4. 1918 alkoi sarastaa. Isoja teollisuushalleja kosken rannassa siirtyi hallituksen joukkojen hallintaan. Pellavatehtaan ylimpään kerrokseen sijoitettiin tarkka-ampujia, jotka pystyivät tulittamaan rantakaistaa aina Hämeensillalle asti.

Finlaysonin puolellakin herättiin.  Kuului komentoja ja hetikohta salskeita kaartilaisia punaiset nauhat karvalakeissaan ja raskaat ammusvyöt panoksista pullottaen juoksi peräperää  neulapatoa pitkin. (Veturi?)pajalla heitä tähtäili yhtä salskeita pihlajaveteläisiä kuusenoksa lakissaan "onnistuenkin pudottamaan padolta alas lähes 50 punaista". Kaameat olivat näkemyserot, mutta kaamea oli myös Tampereen keväinen aamu.  Leppälä itse ampui kosken yli 4 soturin kanssa lähellä rantaa sijaitsevasta "huvilasta"(olisiko ollut toim. johtajan työsuhdeasunto?), josta näki myös ylös mäelle Näsilinnaan. Leppälä arveli, että siellä oli jo valkoisia (Melin), eikä porukka ampunut sinne.

Voitaneen siis sanoa, että Ausfeltin suunnitelma, joka kai perustui saksalaisten Lüttich-Liege-operaatioon 1914, toimi yllättävän hyvin Lapinniemestä lähteneiden joukkojen osalta. Hyökkäys ei murentunut Tammelan vainioille. Punakaartin 70 kuularuiskua (Kulo) olivat päivänvalossa  lamauttava vastustaja.

SOTAA RATALINJALLA

.
Vallankumouksista ei ollut vanhaa kokemusta ja kuviteltiin yleisesti, että kumous tapahtuisi vähin äänin  "kunnallisella tasolla" koko maassa yhtäaikaa.  Niin ei kuitenkaan käynyt.  Etelä-Suomen ulkopuolella koko hanke muuttui tylsäksi rintamasodaksi. Punainen Tampere toimi taistelujen tukialueena ja rautatiet tärkeänä väylänä sekä Porin että Vilppulan suuntaan.

Rautateiden merkitys sodankäynnissä oli tiedostettu jo varhain. Venäjän armeijan liikekannallepano maailmansodan alussa  perustui täysin junakuljetuksiin. (näin toimi myös Suomen armeija vielä 1939-1944). Mm. Eduskuntatalon edessä ovat näistä ajoista muistuttaneet tsaarin armeijan hevostallit, joiden laitureilta, kuten mm. Hennalasta ja Riihimäelta, lastattiin miehistöä hevosineen vietäväksi suoraan Itä-Preussin miinakentille elokuussa 1914.

Kuljetuksia oli harjoiteltu jo Japanin sodassa. Aseet ja ammushuolto vaativat raskasta kuljetuskalustoa. Esikunta vaati oman junansa makuu-, palvelu- ja työskentelyosastoineen. Muonitus ja sanitäärit tarvitsivat omat vaununsa. Telttamajoitus talviolosuhteissa varsinkin kouluttamattomilla joukoilla ei oikein onnistunut. Tästä syystä päädyttiin miehistön osalta usein matkustaja- tai härkävaunumajoitukseen sikäli, kun kylän kansakoulu ja maatalojen pirtit sekä kamarit eivät riittäneet. 

42. Divisioonan komentaja Svetsnikoville tässä ei ollut mitään outoa. Koska Vilppulassa ei saatu läpimurtoa, Lylyn ja Korkeakosken ratapihoille alkoi muodostua operaatioiden tueksi "punakaartikyliä", joista joukkoja siirrettiin  hyökätessä junalla Vilppulan suuntaan tai  hevosrekikuljetuksin sivukoukkauksiin esim. Ruovedelle tai Kuoreveden kohteisiin. Mm. kaartilainen Mattila kertoi minulle helsinkiläisen komppanian kuljetuksista Väärinmajaan ja tilanteista, joissa "plutuuna" joutui luotisateessa  levittäytymään tien molemmille puolille umpihankeen, vaikka Mattilalla  ja monella muullakin oli jalassaan vain pikkukengät. Yöksi palattiin Lylyyn.  Mattila painotti, että täälläkin, samoin kuin aiemmin Mäntässä, sodittiin yhtenä päivänä vain 8 tuntia ruokatauoin, olihan työaikakiistassa saatu lakon avulla juuri tärkeä voitto. Taistelukenttä jätettiin siis yön ajaksi suosiolla viholliselle.

Miesvoima  riitti yhtenäisen rintaman muodostumiseen vain  rautatien läheisyydessä ja ajoittain pääteidenkin varressa. Muilla osin oli partiotoimintaa, jonka avulla valvottiin maastoa, seurattiin latuja jne. Erityisen tukala oli paikallisten asukkaiden ja mm. maalaistalojen asema. Evakkoon ei voinut lähteä, sillä lehmät tarvitsivat hoitajansa. Asukkaita kovisteltiin ja myös murhattiin, koska heitä epäiltiin vastapuolen suosimisesta tai suorastaan vakoilusta. Vangit usein tapettiin. Tämä kaikki on tuttua myös Venäjän Siperian kuvauksista.

Koolla oli kovasti samanhenkistä väkeä ja aatetta käytiin kohottamassa vähän väliä. Mattila kertoi, että hänen komppanialleen järjestettiin taistelumoraalin kohotustilaisuus Oriveden asemalla heti rytinän alkuvaiheessa. Reessä makasi kuollut mies, jonka punainen jäsenkirja oli niitattu puseroon kiinni pystyssä törröttävän, pitkäteräisen puukon avulla.  "Provosointia vai ei", sanoi Mattila, "minä ja me muut unohdimme rauhanaatteet sillä hetkellä".

Yhteishenki oli kova. Kuitenkin hallituksen joukkojen tiukka puolustus ja sodan pitkittyminen aiheuttivat nurinaa. Lomille haluttiin päästä ja lähdettiinkin, vaikka suuria hyökkäysoperaatioita oli ohjelmassa.

Suuri osa komppaniasta oli painin harrastajia ja esim. Jyryn kasvatteja.  Mattila kertoi, että yhteishenki petti vain kerran. Komppanian juna oli pysäytetty peräytymisvaiheessa jonnekin Oriveden-Kangasalan vaiheilla suhteellisen aukeaan maastoon. Valmisteltiin tuliasemia pienille mäentöppäröille.  Silloin näkyi hiihtäviä, osin lumipukuisia rivistöjä kummallakin puolella aukean laidassa. Oltiin joutumassa pussiin. "Näimme silloin, että pari toveria oli rassamassa veturia irti muista vaunuista. Ammuimme heidät siihen", kertoi Mattila.

"En ollut Tampereella valtauksen aikana.  Saimme turhankin pontevan herätyksen  suojeluskunnan pojilta eräänä toukokuun aamuna Haminan kasarmilla. Veivät melko pian Tammisaareen.  Sotien aikaan jouduin turvasäilöön ja vähäksi aikaa rintamallekin. Sitten olen ollut Pasilassa hommissa ja hitsaillut autokoreja Helsingin pitäjän puolella".

MIEKALLA PIIRRETTY RAJA

Martti Leppälän äkisti alkanut pohjoisen sotareissu kesti vain muutaman päivän. Sillä aikaa tilanne kuumeni myös Keuruun -Haapamäen vaiheilla.

Rautateitten omistus tarkoitti siinä tilanteessa koko Suomen omistusta. Svinhuvudin hallitus pääkaupungissa ja myöhemmin Vaasassa kuvitteli omistavansa koko SVR:n maapohjineen kaikkineen.  Sitten tuli vallankumous ja kapinalliset omivat Etelä-Suomen kaluston ja väylät ja pyrkivät pääratoja myöten kohti pohjoista.  Ja kolmantena hääri Venäjän armeija bolsevistisine päälliköineen haluten varmistaa eri maakunnissa olevien varuskuntien yhteydet sekä strategisen ratayhteyden emämaahan Pietariin.

Tämä tilanne tuli ilmi esim. Keuruun seudulla kirkkaasti tammikuun lopulla 1918. Puhelin-  ym-tietoina tuli  HÄTKÄHDYTTÄVÄ UUTINEN, että  Venäjän laivaston bolsevistinen sotamiesneuvosto oli lahjoittanut punaisille suuren määrän kivääreitä ja näihin aseisiin tukeutuen punakaarti oli kaapannut vallan Helsingissä ja uhannut ankarilla rangaistuksilla vastaanhangoittelijoita.  Oliko tämä jo maailmanvallankumousta vai paikallista kapinaa? Siinä riitti kirkonkylän raitilla pohtimista.  Valkoisten vastarinta osoittautui olevan koko Etelä-Suomessa vähäistä tai suorastaan olematonta ainakin Pori-Tampere-linjalle saakka. Aikalisän saamiseksi Tampere-Haapamäki-rata olisi ehdottomasti pantava poikki.

Juho Pekkala kertoo yksityiskohdittain 28. 1. 1918 aamuyön tunteina tapahtuneesta Kolhon sillan räjäytyksestä. 50 kg dynamiittia oli varattu ja pyrolyksiinia lisäksi. Vilppulassa punakaartilla oli  liikaa aktiviteetteja, ehkä vartijatkin. Kolhoa pidettiin rauhallisempana. Ryhmä pidätti paikalla tavatun virkamiehen ja kertoi, että räjäytys tapahtuu hallituksen määräyksestä. Räjäytyksen jälkeen virkamies pääsi vapaaksi ja ryhmä katosi yön pimeyteen.

29. 1. 1918 Keuruun Suojeluskunnan vahva osasto liikehti aseet näkyvissä hallituksen järjestysvallan edustajana Haapamellä. Pelättiin "ryssien" ja punaisten hyökkäystä etelän suunnasta, mutta sitä ei tullut. Venäläinen paikallinen vartio-osasto  pysyi myös poissa näkyvistä. Nimismies Aaltio esiintyi virkamiehen koppalakki päässään ja komensi ylimääräiset tarkkailijat poistumaan aseman alueelta ja tämä tapahtui ilman veren vuodatusta.  Illan hämärtyessä pohjalaisten sotilasjuna saapui avuksi. Asemalla oli nyt vahva hallitusvallan miehitys, venäläiset vangittiin, kuten oli tehty muillakin ratavarren asemilla. Venäjänkieliset tekstit hakattiin kirveellä pois aseman seinistä.

Puhelinviesti tuli myös Mäntästä. Siellä oli kansalaissopu ollut kovalla koetuksella jo suurlakon aikana.  Nyt punakaarti oli saartanut tehtaan konttoristit ja insinöörit paksuseinäiseen omistajan asuntoon Mäntän linnaan. (Asialla oli paikkakuntalaisten lisäksi myös helsinkiläinen komppania, joka palasi 8 tuntia ammuskeltuaan joka ilta Tampereelle saunaan. Näin minulle kertoi Stadin kundi,  Mattila-niminen punakaartilainen syksyllä 1963).  Se oli puhdasoppista luokkasotaa. Kuolema uhkasi piiritettyjä juuri samoin kuin kymmeniä "riistäjiä" Noormarkussa, Varkaudessa ja Voikkaalla, sillä olihan itse Karl Marx tämän kaiken ennustanut.

Keuruun Suojeluskunnan 40 miehen osasto matkasi seuraavana iltana pikavauhtia Mäntän liepeille, valtasi yhdyskunnan seuraavana aamuna ja vapautti tehtaan valkokaulushenkilökunnan. Monelle selvisi nyt, että sodalla oli vahva veljessota-ulottuvuutensa.  Venäläistä sotaväkeä ei Mäntässä tiettävästi ollut.

Helmikuun alussa Haapamäkeä tukikohtanaan pitäneet suojeluskunnat siirsivät etuvartionsa Vilppulaan ja Ruovedelle, jolle linjalle rintama nopeasti vakiintui. Vihollisen hyökätessä todettiin, että kärkijoukkona oli venäläisiä, mutta punakaartilaistenkin osuus oli suuri. Ajan mittaan venäläisten rooli joitakin erilliskahakoita lukuunottamatta heikkeni selvästi.

Edwin Lintulan haastattelusta selviää, että Keuruun Suojeluskunnasta siirrettiin pieniä yksiköitä mm.  Petäjävedelle, jossa tehtiin punaisten hankkeet tyhjiksi ja järjestettiin rautatien vartiointi. Suurehkoja pohjalaisosastoja matkasi Haapamäeltä edelleen Jyväskylään, Kuopioon ja Mikkelin-Mäntyharjun alueelle, jossa venäläiset ja "Kotkan sekä Karhulan parhaat pojat" yrittivät todella läpimurtoa. Juuri valmistuneen poikkiradan kautta pystyttiin operoimaan tehokkaasti myös Karjalan rintamaosilla. Mm. Aarne Sihvoa, valittua rintamakomentajaa, odotti Seinäjoelta lähetetty esikuntajuna onkapannu kuumana  Keuruun asemalla, koska tiedettiin, että Sihvo oli matkalla punakaartilaisalueen läpi  kestikievarikyydillä Eräjärven-Länkipohjan kautta kohti pohjoista.

Edellä on puhuttu n. 100 venäläissotilaan ryhmästä, jonka Keuruun Suojeluskunta toimitti tammikuun alussa Tampere-Toijala-rataosuudelle.  Rata oli nyt Vilppulassa poikki ja vastaava kuljetus enää  ei ollut mahdollista eikä myöskään hallitus sellaista toivonut. Ei haluttu, että punaiset saisivat vereksiä apuvoimia.  Pohjanmaalla vangitut venäläiset lähetettiin pieninä yksiköinä itärajaa kohti, osittain hevoskyydein tai marssimalla. Rajan ylitettyään tuskin moni palasi Suomeen ja osallistui kevään taisteluihin. Heillä oli kiire kotiin.

TILANNE KUUMENEE

Blogin pitämisessä on ollut pitkä tauko. Nyt kuitenkin olen sota-arkistosta löytänyt kolmen keuruulaisen vapaussoturin (Martti Leppälän, Juho Pekkalan ja Edwin Lintulan) haastatteluja vuosien 1917 ja 1918 kokemuksista. Kyseiset haastattelut on tehty vuonna 1937. Niistä käy ilmi paikkakunnan tapahtumien ja osittain myös asenteiden pääpiirteitä sotaa edeltävinä aikoina.

Marraskuun suurlakko Suomessa polkaistiin käyntiin  heti Leninin lokakuun vallankumouksen tapahduttua. Väestöryhmien ristiriidat näkyivät heti. Teille ilmestyi aseistettuja punaisia vartijoita, jotka miehittivät mm. puh. keskuksen ja vaativat maatyöt lopetettaviksi. Valkoiset olivat aseettomina alakynnessä. Vastapuolelle tuli kaiken kukkuraksi avuksi omalla junallaan saapunut  komennuskunta Tampereelta, ja se pyrki kirjalliseen sopimukseen, jolla paikkakunta siirtyisi kaartin täydelliseen valvontaan.

Suomi itsenäistyi joulukuun alussa. Keuruulla pyrittiin ottamaan huomioon uuden hallituksen määräykset, ja mm. nimismies Aaltio toimi tässä suhteessa tinkimättä.

Juho Pekkalan haettua "voipaketeita" (mm. 11 kivääriä) Kauhavalta joulukuussa voimasuhteet kääntyivät pitäjässä, ja hallituksen tukijat alkoivat esiintyä paikkakunnalla aktiivisesti. Suojeluskunta esiintyi ensi kerran aseet näkyvissä tammikuun alussa, kun Pohjanmaalta lähetettiin aseista riisuttu 100 miehen tihutöihin osallistunut venäläinen sotilasjoukko junalla kohti etelää. Se majoitettiin yhdeksi yöksi tarkoin vartioituna Keuruun Kansallispirtille.  Aamulla aseistettu suojeluskunta-osasto saattoi venäläiset junalla Tamperelle, josta heidät lähetettiin edelleen etelän suuntaan. On ymmärrettävää, että tämmöisellä matkalla virisi pientä suukopua vartijoiden ja matkaa kummastelevien Tampereen punakaartilaisten kesken.

Hallituksen tukijoille sodan syttyminen lienee ollut kuitenkin suuri yllätys. Silloinen väestö oli täysiä amatöörejä tällaisissa asioissa. Vain koti-Suomeen lähetetty harvalukuinen jääkäriverkosto edusti alan asiantuntemusta, mutta myös paikallisista suojeluskuntalaisista oli sukeutumassa tuotapikaa käyttökelpoisia toimijoita.

Tietynlaista res. ups. koulutusta alettiin toteuttaa jo tammikuun lopussa. Vimpelin Koulussa aloitettiin parin viikon kurssi jouluna 1917. (vrt. kirjaimia "VK" RUK:n mustan lipun kulmassa). Siellä aloitti pikaopinnot mm.  Eljas Erkko, myöhempi ulkoministeri ja Sanoma OYn vahva mies. Myös monet upseerina toimineet aloittivat uransa Vimpelissä,  mm. kenraali Aaro Pajari. Samat kirjaimet voisivat tarkoittaa myös Vöyrin koulua, johon tuli oppilaaksi lisää väkeä (AUK),  ja johon vimpeliläiset siirtyivät, monet opettajiksikin. Koko toiminta oli painopisteellisesti tähdätty venäläisiä varuskuntia vastaan.

Pihlajavetinen Martti Leppälä matkusti Vöyriin ilmoituksensa mukaan 10. 1. 1918 jääkäri Väinönheimon  ehdotuksesta. Koulutusta ehdittiin antaa n. 3 viikkoa. Aseistus ja varusteet olivat täysin puutteelliset, ja se näkyikin, kun tositoimet alkoivat.

Martti Leppälä kertoo venäläisen varuskunnan valtauksesta Ylistarossa tammikuun lopussa. Kiväärit oli saatu edellisenä päivänä, ja aamuyöllä lähdettiin ottamaan kosketusta viholliseen. Muutamaa minuuttia ennen kuumaa tilannetta todettiin, ettei suuri osa sotakoululaisista tuntenut kolmen linjan kiväärin rakennetta. Martti Leppälä joutui pimeässä lataamaan myös viereisten miesten kiväärit. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut, ja operaatio oli suuri menestys. Kyseisestä varuskunnasta saatiin Leppälän kertomuksen mukaan saaliiksi tuhat kivääriä.

Hyvällä onnella selvittiin myös Kokkolassa ja Raahessa.  Oulussa Leppälä joutui kk-ampujaksi. Mitään kokemusta soturilla ei kuularuiskusta ollut, mutta jossakin vaiheessa aseen toiminnasta oli pakko ottaa selvää. Tällä asenteella Leppälä koulutti rivimiehiä sitten Pihlajavedellä ja edelleen Mäntässä ja Kuorevedellä. Kova oli henki päällä. Venäläiset saisivat lähteä.