KEURUUN KIERTUEELLA

Keuruulla ns. uusi kirkko (n. 110 v) on mäellä kaupungin keskustassa rautatieaseman, puukirkon ja kauppojen tuntumassa.  Seurakuntatalo ja -virastot ovat naapureina. Ja "historiaosasto" eli vanha pappila entisine, matkailupalvelukäyttööun remontoituine kivinavetoineenkin on vieressä ratapihan takana. Uusi kirkko on melko väljä, ihmisiä mahtuu hyvin ja esittäjille on alttaripäädyssä mahtavasti tilaa.

Keuruu ei ole "Väinö Linnan Suomea". Punakaartilaisuus on ollut melko vaisua.  Itse tiedän kyllä naapuristossa mm. erään tapauksen, jossa innokas suojeluskuntalainen kävi hakemassa tulevan työmiehensä Tammisaaren leiriltä ja pelasti miehen nälkä-ja tautikatastroofista. Kunnalliskodissa asui ja kylällä liikkui  "avohoidossa" vielä 40-50-luvulla mieleltään järkkyneitä, ainakin yksi punainen ja yksi valkoinen. Ja oli ollut myös pahoja naapuruusriitoja, ei niinkään meidän kylällä. Ja olihan se outo suojeluskuntalaismurha 1920-luvulla. Mies oli tapettu metsässä kesken harjoituksen, se jäi suomalaisilta selvittämättä, mutta Markku Salomaan tutkimuksessa Neuvostoliiton punaupseereista löytyi todisteet 1990-luvulla, että tappaja oli lähetetty Leningradista ja tehnyt työnsä hyvin.  Etappitiet olivat olemassa. Ja olihan kai palkattu jostakin ty:stä "kostajakin" Amerikkaan, liekö juttuja vai totta. Eli hammastakin purtiin.
 
Vaan suuri osa väestöstä profiloitui hallituksen kannattajiksi ja loput pysyttelivät hiljaa. Koko sotien välinen aika oli vireätä suojeluskunta-aikaa ja se vahvisti kansallista perinnettä.  Kun nyt tuli tämmöinen ooppera kylälle, moni vanha jäärä tuli verestämään muistoja.

Horisontti on nykyisin melko avara.   Ei 20-luvulla olisi heilutettu punaisia lippuja kirkossa.  Nyt ei kukaan inahtanutkaan asiasta, en ainakaan kuullut. Asenteet löystyvät, hirveydet unohtuvat. Ja tottakai asenteiden muuttuminen  on helpompaa ylemmässä Keski-Suomessa, Pohjanmaalla tai esim. Pohjois-Karjalassa  kuin esim. Satakunnassa, Kymenlaaksossa ja jopa Helsingissäkin, joissa paikoissa punakaarti otti kiväärin hihnasta olalle ja tunnusti väriä selvästi.

Kylän oma poika, Lauri Aaltio ja hänen osuutensa tarinassa, kiinnosti yleisöä kovasti.  Olenhan minäkin miehen tavannut, vaikka ei oltukaan lähinaapureita. Monta puhelinsoittoa on tullut myös Impi Takasesta, Kerttu Kotilan esikuvasta, jonka kuva on käsiohjelmassa. Se kiinnostaa myös siksi, että on yksi harvoja naispersoonia näissä mittelöissä. Nätti ja tavallaan vieläkin muodikas.  Lottajärjestöähän ei ollut vielä olemassa.

Antti Airaksinen, lakimies, oli paikalla vaimoineen. Hänen isänsä Heikki Airaksinen, Tampereen retkellä mukana ollut,  omisti myöhemmin keskeisen "jugend-henkisen kauppakartanon" kirkon alapuolella. Lintulan ja Pekkalan jälkipolvea oli myöskin, Molempien muistelmissa on kerrottu kuinka soturit  keittelivät vasikkasoppaa karjakeittiössä jossakin Aitolahden-Messukylän välillä ja punaiset hinasivat kuularuiskunsa ikkunan taakse ja ampuivat pääkokin kuoliaaksi niin, että pulppuava ruumis romahti lattialla istuneen Pekkalan päälle.

Näillä vaiheilla, siinä missä Näsijärvi näkyy maantielle, kotiutettiin 15-vuotias isäni jälkimmäiseltä retkeltään. Se oli alkanut Länkipohjasta, pohjalaisten joukoissa.  Isällä oli ollut hevonen ja turvanaan jonkunlainen tussari.  Metsät ja torpathan kihisivät karkailleita kaartilaisia. Patruunalaatikoita ajettiin linjoille ja ruumiita sekä haavoittuneita sieltä pois. (vrt. Antti Tuuri: Kylmien kyytimies). Isä on kertonut minulle paikan päällä v. 1950 muunmuassa Lauriloiden ruumissaaton  valmistelusta kuljetuskuntoon ja lähdöstä kai junalle Vilppulaa kohti.  Länkipohjassa pärjäsi muuten vielä hyvin, kun talot paloivat ja niiden loisteessa oli mahdollisuus lämmitellä.

Mutta jatkossa oli kylmempää, ei läheskään aina mahtunut sisälle yöksi, tällöin nukuttiin reessä heinien päällä "nyrkki pään alla ja henskelit peittona". Ilmeisesti Orivedellä tuli muutto tuttuun keuruulaisten porukkaan ja matka jatkui Teiskon-Aitolahden suuntaan. Semmoiset talon nimet kuin Kulkkaa ja Pietilä ym. esiintyvät soturien haastatteluissa. Meno oli kumminkin rankkaa ja lentsuakin oli ehkä liikkeellä.  Muutama yö pakkasessa oli ollut liikaa ja yskiminen oli semmoista, että kuului jo "punaisten esikuntaan Tekulle saakka". Isot herrat iskivät pikkupojalle litteran ennen Messukylää kouraan ja kotimatka alkoi. Niin isältä jäi himpun verran kesken Tampereen valloitus, mikä tuskin olisi ollutkaan rippikoulua käymättömälle maalaispojalle mikään mieltä ylentävä kaupunkivierailu.

Yleisöä kiinnosti myös Lauri Aaltion (Antti Pakkanen) olemus. Moni, mm. tytär Maire Isokivi, sanoi, että oli kovasti samannäköinen, pitkä ja laiha.  Mutta lauluääni oli kylläkin Pakkasella kovempi, eihän Lauri Aaltio ollutkaan ammattilainen. Kiitettiin myös sitä, että aarian nimessä oli palautettu mieliin kokoontumispaikan nimi, Keuruun Kansallispirtti. Linus Nurmisen, vanhan kaartin sotilaan, urakoima rakennus on nykyisin valitettavasti purettu. Sehän sijaitsi suurin piirtein kirkon kohdalla, mäen alla päätien varressa.

Suurta ihastusta herätti myös Paavo Joensalon oivallukset Haapamäki-aarian säveltämisessä ja esillepanossa. Totta kai silloin oli alkamassa Suomen parin päivän ikäisen armeijan ensimmäinen aseveli-ilta. Ja tottakai "lotat" tulivat mahtavine kuparipannuineen ja kuppeineen ja tunnelma oli peräti hilpeä. Tekstissä on mainittu hihasta vedettynä "kahvit tarjoo Maikki". 

Tällä retkellä tieto lisääntyi. Oikea nimi olisi ollut Rahikkalan Sylvi. (ja sitä ennen vääpelimme miehet riviin mylvi).