Muistiinpanoissa ei ole merkintää, mutta mahdollisesti 6.komppania vietti hyökkäyspäivää seuranneen yönsä valtaamansa Pellavatehtaan Juhlatalon toisessa kerroksessa. Lauri Aaltio kertoo, että alakerrassa pidettiin "...jonkinlaisia tansseja... Tytöissä oli punaisia, jotka vihjailivat: Ei mene pitkään, kun lähdette täältä... Rahjalla on niin kova sakki." Siitä sitten alkoi keskustelu, jota olemme Paavo Joensalon kanssa improvisoineet. Mutta todellisuudessakin Lauri Aaltion sukulaiset ovat uumoilleet, että jotakin "eheyttämistä" näissä keskusteluissa yritettiin, mikä olisikin uskottavaa.
Aamulla 4. 4 oli karski herätys. Tavoitteena oli Näsilinna, josta Melin miehineen oli poistunut yöllä. Komppania ei joutunut etenemään kärjessä, vaan paikalle oli tuotu komppania eräästä jääkärirykmentistä. Nyt mentiin taas neulapadosta yli, mutta tälläkertaa kohti länttä. Punaiset olivat yöaikaan purkaneet hieman patoa, mutta ilmeisesti tarvittava "Iivarin pikasilta" tehtiin nopeasti puuverstaan puolella. Pian putoili koskeen vuorostaan hallituksen joukkoja. Voitto Virkajärvi kertoo, että pari hänenkin kavereistaan putosi ja katosi kosken kuohuihin. Kerrotaan ensimmäisen ylittäjän olleen suojeluskuntalainen Niilo Reinikka Virroilta, myöhemmin vapaaehtoinen Viron Vapaussodassa.
Jyrkässä rinteessä Finlaysonin puolella kaatui monta suojeluskuntalaista, sillä punaisten panssarijuna ilmestyi taas näkyviin ja tulitti konekiväärein hyökkääjiä sivusta. Pispalan naiskomppania kivääreineen tähtäili sotureita kosken partaalla myöskin. Mutta niin vain Näsilinnan upea residenssi ruumisröykkioineen vaihtoi omistajaa jälleen.
Paraatit oli varattu muille joukoille. Keuruulaiskomppania pakattiin junaan. Lempäälässä jalkauduttiin marssisuuntana Vesilahti. Onneksi punaiset olivat väistyneet Urjalan ("Pentinkulman") suuntaan ja saatettiin palata aikaa myöten Tampereelle. Siellä myönnettiin kaikille 5 päivän loma. (ehkä lukuisat tamperelaiset uniformuvalokuvat on otettu juuri tämän loman aikana.)
Junakuljetus Viipurin rintamalle alkoi loman jälkeen Tampereen asemalta. Pieksämäen kautta mentiin, Hämeenlinna-Lahti-alueella oli vielä vankka punainen miehitys. Tampereen vallanneet yksiköt saivat olla Viipurissa enimmäkseen reservinä, majoittuen mm. Tienhaaran asemalla. (Pekkala). Jääkärirykmentit tekivät taidokkaita, osin epätahdissa olevia saarrostusliikkeitään ja niin vaan pääsi punaisten johto laivalla lähes kokonaisuudessaan Pietariin karkuun.
Kallio-Mannilan savusaunassa oli asunut vuosikausia Abidon Apin suurperhe. Sen kaksi poikaa osallistui sotaan hallituksen puolella. Samuli Api osallistui sodan viimeiseen operaatioon Inon linnakkeella toukokuun puolivälissä. Oli aselepo, neuvotteluja pidettiin Terijoen rautatieasemalla. Venäläisiä yritettiin kuulopuheiden mukaan huijata saksalaisilla asepuvuilla. Ne vedettiin päälle ja marssittiin aseman ikkunoiden edestä jääkärivääpelin (Vuorisalo???) komentaessa: "Links, links, links, ein, zwei, drei". Ja sitten juostiin salassa makasiinin ympäri ja otettiin taas tahti vääpeli huutaessa yhä uudestaan ja uudestaan "links, links, links".
Leninillä oli Saksan keisarin kanssa tehtynä "Ribbentrop-sopimus" ja Saksaa ja sen mittavaa sotavoimaa piti kunnioittaa. Ehkäpä tämä teatteri vaikutti päätöksiin jotakin ja niin vain Inon venäläinen varuskunta poistui räjäytettyään linnakkeen sitä ennen maantasalle. Koko Suomi oli vapaa. Pian koittaisi aika alkaa neuvotella rauhasta Tartossa Trotskin ja kumppaneiden kanssa.
Abidon ja Hilda Apin suurperheelle, jonka toinenkin poika Iivari taisteli valkoisten joukoissa, järjestettiin ajanmittaan virka-asunto ja talonmiehen toimi Pohjoislahden Nuorisoseuran talolla.
Varttuneet vapaussoturit, kuten Leppälä, Pekkala ja Lintula kotiutettiin Viipurin rintamalta heti toukokuun alussa nimenomaan peltotöihin. Koska rauhaa ei oltu vielä tehty, pidettiin sotilaallista läsnäoloa Kannaksella hyvin tärkeänä. Mm. Lauri Aaltio ja setäni Viljo palvelivat asevelvollisuusajan rajan pinnassa. Siellä oli pientä kähinää jatkuvasti. Setäni kertoi, että ruokaa oli vähän ja se oli usein pilaantunutta. He kärsivät suorastaan nälkää.
Ruokatilanne oli koko maassa vaikea. Isäni kertoi, että hän näki ainoan kerran elämässään pettua kuorittavan ja pettuleipää valmistettavan sinä keväänä eräässä Manniskylän hirsimökissä. Perheen poika, sittemmin vanhempiemme hyvä tuttava, oli myös taistellut valkoisten joukoissa Vilppulasta eteenpäin. Nyt oli voitto tullut, mutta myös nälkä. Kerjäämään tai naapuriapua pyytämään ei kuitenkaan haluttu lähteä. Miten synkkä tilanne mahtoikaan olla punaisten puolella ja kaukana maatiloilta? Ei ollut tosiaan paino-ongelmia.
Tämä kaikki tuntuu isäni kertomana oudolta ja vieraalta rakkaassa Suomessamme, mutta onhan siitä ajasta kulunut jo lähes sata vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti